”Ja oikeinpa he, Simmias, puhuisivat, paitsi mitä tulee siihen, ett’eivät olisi tietämättä. Sillä tietämättä he ovat sekä siitä, miten todelliset filosofit haluavat kuolla, että myöskin siitä, millä tavalla he kuoleman ansaitsevat ja minkälaisen kuoleman. Puhukaamme siis”, sanoi hän, ”itseksemme ja antakaamme noiden olla. – Onko mielestämme kuolema mitään?”

”Totta kait,” vastasi siihen Simmias.

”Mutta arvaten ei muuta, kuin sielun ja ruumiin ero? Ja että kuolleena oleminen on se, että ruumis, sielusta eroitettuna, oleskelee itseksensä erillään, ja sielu, ruumiista eroitettuna, se niinikään erillänsä oleskelee itsekseen? Mitään muuta, kuin tämä, ei kuolema liene?”

”Eipä muuta, kuin tämä”, vastasi Simmias.

”Mietipä nyt, ystäväni, onko sinulla sama ajatus kuin minulla; sillä tällä tavoin me, luullakseni, paremmin pääsemme selville siitä, mitä nyt tutkimme. Sopiiko mielestäsi filosofin haluta noita niin kutsuttuja nautintoja, semmoisia kuin esimerkiksi ruokien ja juomain nautintoja?”

”Ei millään tavoin, Sokrates”, vastasi Simmias.

”No, entä lemmennautintoja?”

”Ei ensinkään.”

”Entäs edelleen; noita muita huolia ruumiin hoidosta, luuletko semmoisen miehen niitä suuriksi arvaavan? Luuletko hänen pikemmin arvossa pitävän vai ylenkatsovan esimerkiksi kalliitten vaatteiden ja jalkineiden ostoa ja muita noita ruumiin koristuksia, paitsi sen verran, minkä välttämättömyys häntä vaatii näitä hankkimaan?”

”Ylenkatsoo kait minun mielestäni todellinen filosofi näitä tämmöisiä”, vastasi Simmias.