”Eivätköhän sielulle siis nuo tosi-olemat käy selviksi ajattelemalla, jos muutoin millään tavoin?”
”Tosiaan.”
”Mutta sielu kait silloin ajattelee parahiten, kun sitä ei häiritse mikään noista, ei kuulo eikä näkö, ei tuska eikä huvi, vaan kun se, ruumiista huolimatta, on miten mahdollista itseksensä ja, mahdollisuuden mukaan ilman yhteydettä ja keskeydettä ruumiin kanssa, tavoittelee todella olevaa.”
”Niin vainen.”
”Eikö filosofin sielu siis tässäkin pidä ruumista sangen arvottomana ja sitä karta, ja pyrkii vaan itsekseen päästä?”
”Siltä näyttää.”
”Mutta mitenkä on, Simmias, laita tämän: sanommeko löytyvän jotakin ehdottomasti oikeaa vai ei?”
”Sanomme kyllä, Zeyn kautta!”
”Ja ehdottomasti kaunista sekä hyvää?”
”Mitenkäs ei?”