”Oletko koskaan silmilläsi nähnyt mitään näistä?”

”En koskaan”, vastasi hän.

”Oletko sitten muun ruumiillisen aistimen kautta näitä oppinut tuntemaan? Puhun nyt kaikista senkaltaisista, niinkuin esimerkiksi suuruudesta, terveydestä, väkevyydestä, sanalla sanoen kaikkien tosi olosta, mitä mikin itsessään on. Voimmeko ruumiin avulla nähdä näiden sisimmän toden? Vai onko laita niin, että se meistä, joka parhaiten ja tarkimmiten koettaa ajatuksella käsittää sen asian todellista oloa, jota hän jolloinkin tutkii, hän pääsee kunkin asian tuntemista likimmälle?”

”Niin aivan.”

”Mutta tätähän tehnee puhtaimmasti se, joka niin paljon kuin suinkin itse ajatuksella ryhtyy jokaiseen asiaan, eikä ajattelemisessa anna tilaa nä’ölle eikä myöskään ajatuksen rinnalle aseta mitään muuta aistinta, vaan joka, käyttäen ajatusta sen sulassa puhtaudessa, koettaa tavoitella itsekutakin todella olevaa sen sulassa puhtaudessa, vapaana, niin paljon kuin mahdollista, silmistä ja korvista jopa, sanalla sanoen, koko ruumiista, koska tämä, jos se on myötävaikuttamassa, sielua häiritsee ja estää sitä totuuden ja viisauden saavuttamisesta? Eiköhän, Simmias, juuri tämmöinen mies, jos kenkään, ole tosin-olevaa saavuttava?

”Ylenmäärin totta on, mitä puhut, Sokrates”, sanoi Simmias.

XI. ”Eikö, siis”, jatkoi Sokrates, ”kaikista näistä välttämättömästi seuraa, että todenperäiset filosofit saavat melkeinpä tämänkaltaisen ajatuksen, niin että toisilleen myöskin puhuvat tähän suuntaan: Näyttääpä ikäänkuin tutkinnossamme joku polku meidät johdonperäisesti viepi siihen, että, niinkauan kuin meillä on ruumis ja meidän sielumme on yhteenliitetty tämän pahan kanssa, me emme täydelleen voi saavuttaa sitä, jota tavoittelemme; ja totuus se on, jota tavoittelemme. Sillä tuhansia hankaluuksia tuottaa meille ruumis välttämättömän elatuksen kautta; ja jos lisäksi tauteja sattuu, niin estävät ne meitä totuuden etsinnässä. Ruumis meidät täyttää haluilla ja himoilla, pelolla ja kaikenlaisilla tyhjillä kuvilla, sekä monenkaltaisilla joutavilla, niin että me toden perästä juuri sen tähden, kuten on tapana sanoa, emme ensinkään pääse mihinkään käsitykseen mistäkään. Sodatkin ja kapinat ja riidat eivät nekään ole minkään muun vaikuttamia, kuin ruumiin ja sen himojen. – Sillä tavarain pyynnöstä meille kaikki sodat syntyvät, mutta tavaraa täytyy meidän hankkia ruumiin tähden, jonka palveluksessa orjaamme. Ja näistäpä kaikista syistä meillä ei olekaan tilaisuutta filosofiaa harrastamaan. Mutta pahin kaikesta on, että, jos me siltä joskus tilaisuutta saammekin ja käännymme jotain tutkimaan, se joka paikassa pujahtaa tutkimuksiimme, tuottaa levottomuutta ja häirinää ja meitä niin hämmentää, ett’emme sen takia voi totuutta nähdä. Itse teossa onkin käynyt ihan ilmeiseksi, että, jos mielimme joskus jostakin saada puhtaan tiedon, meidän tulee erota ruumiista ja asiat katsoa itse sielulla. Ja silloinpa, kuten näyttää, me saavutamme sen, jota halajamme ja jonka ystäviksi itseämme sanomme, nimittäin viisauden, silloin, näet, kun olemme kuolleet, vaan emme eläessämme – niinkuin tämä puhe osoittaa. Sillä jos ruumiin kanssa yhdessä on mahdoton saavuttaa puhdasta tietoa mistäkään, niin tapahtuu jompikumpi kahdesta: me emme tätä tietoa ensinkään voi saavuttaa, taikka me sen saavutamme vasta kuoltuamme. Silloin vasta, näet, mutta ei ennen, on sielu oleva itsekseen, ruumiista eroitettuna. Ja niinkauan kuin elämme, näytämme silloin olevamme tietoa likimmällä, kun niin vähän kuin mahdollista ja sen verran vaan kuin välttämättömyys vaatii pidämme keskeyttä ja yhteyttä ruumiin kanssa, emmekä itsiämme sen luonnolla saastuta, vaan pidämme itsemme siitä puhtaina, siksi kuin itse jumala meidät vapauttaa. Ja täten puhtaina sekä ruumiin järjettömyydestä vapaina me saamme, niinkuin arvata sopii, oleskella samankaltaisten sielujen kanssa ja voimme omin voimin tajuta kaikki täydessä kirkkaudessa; ja tämä kait on itse totuus. Sillä, joka ei puhdas ole, ei sille ole sallittu puhdasta käsittää. Näin, Simmias, luulen kaikkien niiden, jotka viisautta oikein harrastavat, täytyvän toisillensa puhua ja tätä mielipidettä olla. Vai eikö tämä ole sinunkin ajatuksesi?”

”Kaikin puolin, Sokrates.”

XII. ”Jos, ystäväni, tämä nyt on totta”, jatkoi Sokrates, ”eikö ole meillä siis suuri toivo, että, kun pääsemme sinne, minne minä vaellan, me siellä jos missään voitamme sen, jonka voittamisesta meillä edellisessä elämässämme on ollut niin paljon huolta, niin että sen matkan, joka nyt on minulle määrätty, voi hyvällä toivolla tehdä toinenkin mies, ken hyvänsä tietää mielensä valmistetuksi ja puhdistetuksi.”

”Niin aivan”, sanoi Simmias.