”Mutta eikö ole puhdistuksena pidettävä juuri se, josta kanssapuheessamme jo ennen puhuttiin, nimittäin sielun eroittaminen ruumiista niin paljon kuin suinkin sekä sielun totuttaminen yhteenvetäymään joka ruumiin paikasta itsekseen ja keräymään itsehensä ja niin nykyisessä kuin tulevassakin elämässä mahdollisuutta myöten asumaan yksinänsä itsekseen, irroitettuna ruumiista ikään kuin kahleista?”

”Sepä juuri”, sanoi hän.

”Mutta eikö juuri tätä sielun irroitusta ja erkanemista ruumiista sanota kuolemaksi?”

”Sanotaan.”

”Mutta sen irroittamista haluavat, kuten sanomme, parhaasta päästä aina ja ainoastaan ne, jotka viisautta oikein harjoittavat, ja tämäpä se juuri onkin filosofien harrastus, tämä sielun irtaantuminen ja erkaneminen ruumiista. Eikö niin?”

”Siltä näyttää.”

”Eiköhän se siis, kuten alussa sanoin, olisi naurettavaa, jos joku täällä eläessään koettaisi niin elämätänsä asettaa, että hän tulisi miten likimmälle kuoleitten oloa, mutta sitten, kun kuolema tulee, siitä tuskaantuisi. Eikö olisi tämä naurettavaa?”

”Olisi kerrassaan.”

”Todenperästä siis, Simmias, haluavat filosofian oikeat harrastajat kuolla, ja vähimmiten kaikista ihmisistä on näille kuolleena oleminen peloittava. Mietipä asiata seuraavaltakin kannalta. Jos ne, jotka aina ovat olleet ruumiin vihaajia ja jotka mielivät saada pitää sielun itseksensä yksinään, jos ne, tämän toteen-käydessä, pelkäisivät ja olisivat vastamielisiä, eikö olisi se näiden puolelta suuri mielettömyys, jos eivät he ilolla menisi sinne, johon tultuaan he toivovat ensiksikin saavuttavansa sen, jota he eläessään rakastivat – ja toiseksi vielä pääsevänsä olemasta yhdessä sen kanssa, jonka vihaajia he olivat? Ja vielä: lemmityistensä ja vaimojensa ja lastensa kuoltua ovat monet ihmiset vapaaehtoisesti tahtoneet Hadekseen päästä, viehätettyinä siitä toivosta, että siellä saisivat nähdä ja yhdessä olla niiden kanssa, joita he rakastivat; mutta joka viisautta todenperästä rakastaa ja joka on tullut siihen lujaan toivoon, ett’ei hän missään muualla kuin Hadeksessa voi sanottavassa määrässä tätä saavuttaa, hänkö siis vastenmielisesti kuolisi eikä sinne ilomielin menisikään? Näin kait täytyy, ystäväni, ainakin sen uskoa, joka toden perästä on filosofi: lujasti, näet, täytyy hänen olla vakuutettu siitä, ett’ei hän missään muualla kuin siellä ole saavuttava puhdasta viisautta. Jos tämän laita nyt on tämmöinen, eikö olisi se, kuten äsken sanoin, suuri mielettömyys, jos filosofi kuolemata pelkäisi?”

XIII. ”Zeyn kautta, todellakin suuri mielettömyys,” sanoi Simmias.