”Kaikki muu näyttää minusta olevan hyvin puhuttu, mutta mitä sieluun tulee, Sokrates, niin ihmisiä suuresti arveluttaa se heidän pelkonsa, ett’ei sielu, ruumiista erottuansa, enään muka ole missään olemassa, vaan että se samana päivänä kuin ihminen kuolee, menehtyy ja hajoaa; ja että se, niinpian kuin se erkanee ja lähtee ulos ruumiista, haihtuu tyhjiin ja leuhahtaa pois kuni hengähdys tai savu, eikä enään ole missään olemassa. Jos sielu, eroitettuna kaikesta siitä pahasta, josta vast’ikään mainitsit, olisi jossain olemassa itseksensä ja itseensä yhdistyneenä, silloin voisi elää siinä suuressa ja ihanassa toivossa, että se, mitä äsken puhuit, on totta. Mutta tähän, arvatakseni, tarvitaan monilla syillä todeksi näytetty vakuutus siitä, että, ihmisen kuoltua, sielu on olemassa sekä että sillä on voimaa ja tajua.”
”Totta puhut, Kebes”, sanoi Sokrates. ”Mutta mitä on meidän tekeminen? Tahdotko, että keskustelemmekin juuri siitä, onko todennäköisyyden mukaan asian laita tämmöinen vai ei?”
”Minä puolestani mielelläni kuulisin, mikä ajatus sinulla näistä on”, vastasi Kebes.
”Silloinpa en luule kenenkään, joka on minua nyt kuuleva, olipa tuo sitten vaikka komediantekijä,[17] voivan sanoa, että minä joutavia lasken ja pidän puheita asioista, jotka eivät minua muka koske”, sanoi Sokrates. ”Jos se siis on mieleenne, niin alkakaamme tutkistelumme!”
XV. ”Tutkikaamme ainettamme siltä kannalta alkaen, ovatko kuolleiden ihmisten sielut Hadeksessa vai ei. Kuten tiedämme, löytyy vanhastaan eräs sanoma, että sielut, täältä lähdettyänsä, ovat siellä, ja että ne jälleen tänne palaavat ja syntyvät kuolleista. Jos nyt asian laita näin on, että eläväiset syntyvät kuolleista, niin mitäpä muuta kuin että meidän sielumme todellakin ovat siellä olemassa? Sillä eihän ne voisikaan uudestaan syntyä, jos eivät ne olisi olemassa; ja riittävä todistus siitä, että sielut ovat Hadeksessa olemassa, löytyisi kyllä, kun vaan toden perästä saataisiin selville se, ett’eivät eläväiset synny mistään muusta kuin kuolleista. Mutta jos näin ei ole laita, silloin tarvitaan toinen todistus.”
”Aivan oikein”, sanoi Kebes.
”Jos tahdot asian helpommin käsittää”, sanoi Sokrates, ”niin älä sitä mieti ainoastaan ihmisiin, vaan myöskin kaikkiin eläviin ja kasveihin katsoen; ajatelkaamme eikö ylipäätä kaikki, mikä tahansa on syntynyt, ole syntynyt juuri siten, että vastakohta on vastakohdastaan alkunsa saanut, kaikki, näet, jolla sattuu vastakohtaa olemaan, niinkuin esimerkiksi kauniilla on vastakohtana ruma, oikealla väärä, ja tuhansia samankaltaisia. Tuota siis katselkaamme, onko välttämätöntä, että kaikki, jolla vastakohtaa on, syntyy omasta vastakohdastansa eikä mistään muusta. Jos esimerkiksi jokin käy suuremmaksi, eikö ole välttämätöntä, että se, pienempänä ennen oltuaan, siitä sitten suurenee?”
”Varmaan.”
”Siis, jos jokin pienemmäksi käy, niin se, suurempana ennen oltuansa, siitä sitten pienenee?”
”Aivan niin”, sanoi hän.