”Olkoonpa sitten, että tämä yhdennäköisyys on samankaltainen taikka erikaltainen kuin nuo eri kappaleet, eikö niin?” ”Jopa.”

”Väliäpä ei olekaan,” sanoi Sokrates. ”Sillä niin pian kuin sinä, jotakin nähdessäsi, tästä sinun näöstäsi tulet jotain toista ajatelleeksi, olkoonpa sitten jotakin yhdenkaltaista taikka erikaltaista, niin tämä välttämättömästi on mieleen-muistumista.”

”Kaiketikin.”

”Mitenkäs on taas tämän?” sanoi hän: ”havaitsemmeko me jotakin tänkaltaista noihin puihin katsoen ja muihin yhdennäköisiin, joista puhuimme? Näyttävätkö ne meistä olevan niin yhdennäköisiä kuin se, joka on itsessään yhdennäköinen, vaan puuttuuko niiltä jotakin, niin ett’eivät olekaan senkaltaisia kuin se, joka on itsessään yhdennäköinen?”

”Puuttuu paljonkin,” sanoi hän.

”Emmekö tunnusta, että, jos joku jotain nähdessään tulee huomanneeksi, että se, jota hän nyt näkee, yrittää olla samankaltainen kuin jokin muu noista itsessään olevista, mutta että siltä jotain puuttuu eikä pääse semmoiseksi olemaan kuin tuo toinen, vaan on huonompi, emmekö tunnusta, että sen, joka tämmöistä tulee miettineeksi, on täytynyt ennen nähdä se, jonka muka kaltaiseksi hän tämän sanoi, vaikka tältä kyllä jotain puuttui?”

”On kait hänen täytynyt se nähdä.”

”Vielä: emmekö samankaltaisen havainnon tehneet yhtä hyvin yhdennäköisistä kappaleista kuin tuosta itsessäänkin yhdennäköisestä?”

”Kaikittain.”

”Meillä on siis täytynyt olla tieto itse yhdennäköisyydestä semmoisenaan ennen sitä aikaa, jolloin me ensi kerran nähdessämme yhdennäköisiä kappaleita, tulimme huomanneeksi, että ne yrittävät olla itsessään yhdennäköisen kaltaisia, vaikka niiltä jotain puuttui?”