”Niin kait.”

”Mutta senkin tunnustanemme, ett’emme ole tuota huomausta tehneet emmekä voikaan tehdä muulla tavoin kuin joko näkemällä taikka koskemalla taikka muulla aistimella huomaamalla; sillä kaikki nämä ovat minusta yhtä.”

”Niinpä ovatkin, Sokrates, siihen katsoen, mitä meidän keskustelumme tahtoo selville saada.”

”Aistimien kautta siis meidän pitää tuleman huomanneeksi, että kaikki aistinnan alaiset kappaleet tavoittelevat tuota, joka on itsessään yhdennäköinen, sekä että ne ovat tätä puuttuvaisempia. Vai miten?”

”Niin, vainen.”

”Mutta ennenkuin rupeamme näkemään ja kuulemaan ja muilla aistimilla huomaamaan, on meidän täytynyt jostakin saada tieto tuosta itsessään yhdennäköisestä, mitä se on, voidaksemme tähän palauttaa ne eri kappaleet, joita aistintojen kautta havaitsimme yhdennäköisiksi ja voidaksemme samassa huomata, että kaikki tänkaltaiset pyrkivät ollaksensa semmoisia, kuin tuo itsessään yhdennäköinen, vaikka ovatkin sitä huonompia.”

”Täytymyksellä johtuu tämä edellisistä, Sokrates.”

”Emmekö heti synnyttyämme ole nähneet ja kuulleet ja eikö meillä jo silloin ole muitakin aistimuksia ollut?”

”Olemme.”

”Mutta tieto tuosta itsessään yhdennäköisestä on, sanoimme, meidän tätä ennen täytynyt saada?”