”Välttämättömästi.”

”Milloinka ovat sielumme saaneet näistä tiedon? Ei suinkaan sen perästä, kuin ihmisiksi synnyimme?”

”Eipä kyllä.”

”Sitä ennenkö siis?”

”Niin.”

”Ennenkuin ne ihmis-muotoon ilmestyivät, olivat siis meidän sielumme olemassa, ilman ruumiitta, mutta tiedolla varustettuina.”

”Niinpä kyllä, Sokrates, ell’emme ole noita tietoja saaneet itse syntyessämme; sillä tämä aika on vielä otaksuttavana.”

”Olkoon, ystäväni; mutta missä toisessa hetkessä me ne taas kadotimme? sillä niinkuin äsken tunnustimme, me emme ole näillä varustettuina syntyneet. Vai kadotimmeko me ne samassa hetkessä, kuin ne saimme? Taikka onko sinulla mitään muuta aikaa sanottavanasi?”

”Ei, Sokrates; vaan en huomannut, että arveluni oli tyhjä.”

XXII. ”Onko siis, Simmias, asian laita meidän mielestämme tämmöinen?,” sanoi Sokrates. ”Jos, niinkuin aina kertaamme, toden perästä on olemassa itsessään kaunis, itsessään hyvä ja kaikki muu senkaltainen olemus ja jos me tähän, jonka tunnemme erääksi meissä ennen löytyneeksi omaksi olemukseksi, palautamme ja tähän vertaamme kaikki aistimisen alaiset esineet, johtuuko siitä välttämättömyydellä, että, samalla tavoin kuin nuo puhtaat olemukset ovat olemassa, samalla tavoin meidän sielummekin täytyy olla olemassa jopa ennen syntyämmekin; ja että jos näin ei ole laita, meidän puheemme silloin on tyhjäksi joutunut? Onko nyt tosiaankin asian laita semmoinen, onko yhtä välttämätöntä, että meidän sielumme ennen syntyämme ovat olemassa, kuin että nuo olemukset ovat olemassa, ja että sielut eivät ole olemassa, jos eivät nuokaan olemukset ole olemassa?”