”Yltäkyllin välttämättömältä,” sanoi Simmias, ”näyttää minusta, Sokrates, tämän asian laita, ja kauniinpa päätteen onkin puheemme siinä saavuttanut, että sielumme, ennen syntyämme, on samankaltaisesti olemassa, kuin tuokin olemus, josta nyt puhut. Sillä mitä minuun tulee, niin minusta ei ole mikään niin selvä kuin se, että kaikki tänkaltaiset, niinkuin esimerkiksi kaunis, hyvä ja kaikki muut, joista nyt olet puhunut, varmaan ja ennen kaikkia ovat olemassa, ja ainakin minun mielestäni on tämä ihan kylliksi todistettu.”
”Mutta miten on Kebeen?” sanoi Sokrates; ”sillä meidän täytyy saada Kebeskin tästä vakuutetuksi.”
”Hän luullakseni onkin täysin vakuutettu, vaikka hän kyllä, mitä todistusten hyväksymiseen tulee, on kovimpia miehiä,” sanoi Simmias. ”Kuitenkin arvelen hänen olevan – eikä suinkaan puuttuvaisesti – vakuutettuna siitä, että sielumme oli, ennen synnyttyämme, olemassa.” XXIII. ”Mutta,” jatkoi Simmias, ”onko se vielä kuoltuammekin olemassa, sepä ei minustakaan, Sokrates, ole vielä todistettu, vaan tätä vastustaa vielä tuon yleisön arvelu, jota Kebes äsken mainitsi, että sielu ihmisen kuoleman kanssa haihtuu ja että kuolema on sille sen loppuna oleva. Sillä mikäpä estää, että sielu syntyy ja alkunsa saa jostain muualta sekä on olemassa, ennen tulemistansa ihmis-ruumisen, mutta, tähän tultuaan ja tästä jälleen erottuaan, sitten itsekin kuolee ja menehtyy?”
”Oikein puhut, Simmias,” sanoi Kebes. ”Sillä näyttääpä siltä, kuin olisi vaan toinen puoli todistettavista todeksi näytetty, se nimittäin, että sielumme on, ennen syntyämme, olemassa; todistettava on lisäksi, että se on yhtä hyvin olemassa meidän kuoltuamme kuin ennen syntyämme, jos todistus mielii tulla täydelliseksi.”
”Sepä, ystäväni Simmias ja Kebes, onkin jo todistettu”, sanoi Sokrates, ”jos tahdotte tämän todistuksen yhteenpanna sen kanssa, josta jo olimme yhtä mieltä, nimittäin että kaikki elävä saa kuolleesta syntynsä. Jos, näetten, sielu jo ennaltaan on olemassa ja jos sen myöskin tähän elämään tullessaan ja syntyessään täytyy syntyä juuri kuolemasta ja kuolleena-olemisesta, eikä mistään muusta, eikö täytyisi sen siis olla kuolemankin perästä olemassa, koska sen jälleen täytyy tähän elämään syntyä? Todistettuna on siis nyt jo se, jota kaipaatte.”
XXIV. ”Kuitenkin luulen huomaavani, että niin sinä kuin Simmiaskin mielellänne tahtoisitte saada tämän aiheen laveammaltakin keskustelluksi, sekä että teillä, samaten kuin lapsillakin, on se pelko, että, kun sielu ruumiista lähtee, tuuli sen todellakin hajoittaa ja haihduttaa, varsinkin kun sattuu joku kuolemaan, ei tyvenessä ilmassa, vaan tuimassa myrskyssä.”
Kebes hymyillen vastasi tähän: ”koeta siis, Sokrates, meitä saada toiseen vakuutukseen ikäänkuin olisikin meissä se pelko; taikkapa pikemmin: ei niinkuin olisi tämä pelko meissä, vaan meidän joukossamme ehkä löytynee lapsi, jolla tämmöinen pelko lienee. Tätä lasta siis koettakaamme rauhoittaa, ett’ei se pelkäisi kuolemata kuni kummituksia.”
”Mutta silloinpa saattekin,” sanoi Sokrates, ”sille laulaa joka päivä, siksi että olette rauhaan sen lumonneet.”
”Mistäs saamme, Sokrates”, sanoi Kebes, ”hyvän lumo-laulajan tänkaltaisia vastaan, sitten kun sinä olet meidät jättänyt?”