”Suuri on, Kebes, Hellaan maa”, sanoi Sokrates, ”ja siinä löytyy montakin oivaa miestä, lukuisat ovat myöskin muukalaisten kansat, joita kaikkia teidän tulee läpi-tutkia, etsien tämmöistä lumo-laulajaa, yhtä vähän rahoja kuin vaivaa säästäen; sillä muuta ei ole, johon voisitte soveliaammin rahojanne menettää. Mutta etsiä teidän tulee itsiennekin kesken; sillä varmaan ette ole helposti löytävät semmoisia, jotka voisivat tämän tehdä paremmin kuin te.”

”Näin on varmaan tapahtuva,” sanoi Kebes, ”mutta jos on mieleesi, niin palatkaamme siihen, johon keskustelumme jätimme.”

”Varmaan on se mieleeni; mitenkä se ei olisi!”

”Oivasti lausuttu”, sanoi Kebes.

XXV. ”Eivätköhän ne kysymykset, jotka meidän siis tulee itsillemme tehdä”, sanoi Sokrates, ”ole melkein tämän kaltaisia: minkälaatuinen on se, jonka sopii haihtua? minkälaatuisesta tulee meidän pelätä, että sen näin käy, minkälaatuisesta taasen ei? Ja sen jälkeen tulee meidän tarkastaa, kummanko laatuinen sielu on, ja tämän taas johdosta saamme sielumme puolesta joko pelätä tahi toivoa.”

”Oikein puhut”, sanoi hän.

”Eiköhän siis liiteperäinen ja kokoonpantu ole sitä laatua, että sen luonnonmukaisesti sopii samalla tavalla mennä hajalleen, kuin se kokoonkin-pantiin? Mutta jos on jotakin liittämätöntä olemassa, niin tämän ainoan, jos jonkin, ei sovi näin käydä?”

”Minun nähdäkseni on laita näin”, sanoi Kebes.

”Eiköhän se, joka aina on samanlaisena ja samankaltaisena, eiköhän suurimman todennäköisyyden mukaan juuri se ole liittämätön, mutta se, joka on milloin minkin kaltaisena eikä koskaan saman-oloisena, eiköhän se ole liiteperäinen?”

”Minusta ainakin siltä näyttää.”