”Palatkaamme nyt”, sanoi hän, ”siihen, josta jo ennen olemme keskustelleet. Itse olemus, jolle me kysellessämme ja vastatessamme myönnämme olemisen aatteen, onko se aina samana pysyvä vai milloin minkin kaltaisena? Itsessään yhdenkaltainen, itsessään kaunis, kaikki itsessään oleva, joka on semmoisena olemassa, s. o. itse ehdoton oleminen, sehän ei koskaan käy mitään muutosta, minkälaatuista tahansa? Vaan eikö näistä kukin, joka todellakin on olemassa, yhdenlaatuisena ja itsensäkaltaisena olevana, aina myöskin pysy samanoloisena eikä milloinkaan millään lailla käy minkäänmoista muutosta?”

”Täytymys sen on, Sokrates, aina olla samanoloisena”, sanoi Kebes.

”Mutta miten on laita noiden monien eri kauniiden, esim. ihmisten tahi hevosten taikka vaatteitten taikka kaikkien muitten senkaltaisten, olkootpa ne yhdenkaltaista tahi kauniita tahi mitä hyvänsä samaa laatua ja nimeä? Pysyvätkö nämäkin samoina vai onko, ihan päinvastoin noita edellisiä, näiden laita semmoinen, ett’ei mikään niistä ole samanoloinen itsensä eikä toisensa kanssa, niin etteivät he siis, sanalla sanoen, koskaan pysy samoina?”

”Niinpä vainen”, sanoi Kebes, ”ne eivät koskaan pysy samoina.”

”Eikö näitä voi koskea, nähdä ja muillakin aistimilla huomata, mutta noita samoina pysyviä et voi millään muulla tavalla kuin hengen ajatusvoimalla käsittää, vaan ne ovat näkymättömät eikä voikaan niitä silmillä huomata?”

XXVI. ”Aivan totta puhutkin,” sanoi hän.

”Otaksummeko siis”, sanoi Sokrates, ”jos tahdot, kahta olentojen lajia, toisen näkyväisen, toisen näkymättömän?”

”Otaksumme”, sanoi hän.

”Ja näkymättömän otaksumme aina samana pysyväksi, mutta näkyväisen emme milloinkaan samana pysyväksi?”

”Tämänkin otaksumme”, sanoi hän.