”Siis näkymätön?”

”Niin.”

”Sielu siis tulee näkymätöntä likemmälle kuin ruumis, mutta ruumis taas näkyväistä?”

”Ihan täytymyksestä, Sokrates.”

XXVII. ”Mutta emmekö ole jo ennen sanoneet, että kun sielu, jotain tutkiessaan, ottaa avuksensa ruumiin, tapahtukoon tämä joko näkemällä taikka kuulemalla taikkapa jonkun muun aistimen kautta – sillä ruumiin avulla jotain tutkia on juuri aistimen kautta tutkiminen – sielu silloin ruumiin kautta tulee vedetyksi niihin, jotka eivät koskaan ole samoina pysyväisiä, sekä itse harhailee, hämmentyy ja hoipertelee niinkuin juopunut, syystä että se on tänkaltaisiin puuttunut?”

”Aivan.”

”Vaan kun se itsekseen yksinänsä tutkii, eikö se silloin tähtää tuohon puhtaasen ja ijäti olevaan ja kuolemattomaan ja samana pysyväiseen, ja eikö se, tämän kanssa samaa sukua, aina, milloin se vaan itseksensä on ja sille näin on suotu, tämän kanssa seurustele sekä herkeä harhailustaan ja eikö se, syystä että se nyt on senkaltaisiin ryhtynyt, näiden suhteen aina ole samana pysyvä ja muuttumaton? ja eikö tätä sielun tilaa nimitetä viisaudeksi?”

”Vallan hyvästi ja oikein puhutkin, Sokrates”, sanoi hän.

”Kummanko lajin näköisen sinä nyt siis, sekä edellisistä että nyt sanotuista päättääksesi, arvelet sielun suuremmassa määrässä olevan ja kummalleko likemmältä sukua?”

”Jokaisen, Sokrates, itse kova-oppisimmankin, täytyy mielestäni myöntää”, sanoi hän, ”että sielu kokonansa ja kerrassaan pikemmin tulee likemmälle tuota aina samana pysyvää kuin sen vastakohtaa.”