”Entäs ruumis?”
”Sen vastakohtaa likemmälle.”
XXVIII. ”Katso asiata vielä siltäkin kannalta, että, niinkauan, kuin sielu ja ruumis yhdessä ovat, itse luonto on säätänyt toisen palvelemaan ja tottelemaan, toisen taas käskemään ja hallitsemaan; kumpiko näistä nyt sinun mielestäsi, näiden mukaan, sopii jumalalliselle, kumpiko kuolonalaiselle? Vai eikö mielestäsi jumalallinen ole sitä luontoa, että sen tulee käskeä ja johtaa, mutta kuolonalaisen taas totella ja palvella?”
”Niin kait minun mielestäni.”
”Kummanko kaltainen siis sielu on?”
”Selväähän, Sokrates, on, että sielu on jumalallisen, mutta ruumis kuolonalaisen kaltainen.”
”Ajattelepa siis, Kebes”, sanoi hän, ”eikö kaikista nyt sanotuista meille johdu se seurauksena, että sielu suurimmassa määrässä on jumalallisen ja kuolemattoman ja aatteellisen ja yhdenkaltaisen ja hajoamattoman ja aina samalla tavalla itsensä suhteen olevan kaltainen, ruumis taas inhimillisen ja kuolonalaisen ja aatteettoman ja monenkaltaisen ja hajoavaisen ja itsensä suhteen aina eri tavalla olevan kaltainen. Onko meillä, ystäväni Kebes, mitään tätä vastaan sanomista, ett’ei muka näin laita olisi?”
”Ei mitään.”
XXIX. ”Miten siis? Koska nyt näin on laita, eiköhän ruumis ole taipuvainen pikaiseen hajoamiseen, mutta sielu taas olemaan joko kokonansa taikka ainakin likimäärin hajoamattomana?”
”Niin kait.”