”Mutta tiedäthän”, sanoi Sokrates, ”että, ihmisen kuoltua, hänen näkyväinen osansa, hänen ruumiinsa, ja joka näkyvissä on, jonka me kuolleeksi ruumiiksi sanomme ja jonka tulee hajota, raueta ja haihtua, ei paikalla käykään näitä muutoksia, vaan säilyy melkoisenkin ajan, jopa aivan kauankin, jos joku kuolee, kun hänen ruumiinsa vielä on terve ja kukoistuksensa iässä. Niinhän rau’ennut ruumis, joka on palsamoittu, niinkuin Egyptiläiset niitä palsamoivat, melkein tykkönään säilyy mahdottoman pitkän ajan. Ja muutamathan ruumiin osat ovat, vaikka mätäneekin ruumis, melkeinpä vainen kuolemattomiksi sanottavat, esimerkiksi luut ja jänteet ja kaikki senkaltaiset. Eikö niin?”
”Niin vainen.”
”Mutta sielu, tuo meidän näkymätön osamme, joka on menevä toiseen yhdenkaltaiseen, jaloon ja puhtaasen ja näkymättömään paikkaan, tuohon todelliseen näkymättömien valtakuntaan,[23] hyvän ja viisaan jumalan luokse, johon, jos jumala suo, minunkin sieluni piammiten on menevä, tämäkö meidän tänkaltainen ja näin syntynyt osamme, sekö, ruumiista erottuaan, heti haihtuisi ja menehtyisi, kuten useimmat ihmiset arvelevat? – Paljonpa puuttuu näin olemasta, ystäväni Kebes ja Simmias. Paljoa pikemmin on asian laita tämmöinen: jos sielu puhtaana eroaapi vetämättä mukaansa mitään ruumiista, koska ei se tässä elämässä omasta tahdostaan harjoittanut yhteyttä ruumiin kanssa, vaan tätä kartti ja keräysi itseksensä, tämä kun juuri olikin sen harrastuksena, – mutta tämähän ei ole mitään muuta kuin todellista viisaana olemista ja todenperäistä valmistelemista helposti kuollaksensa; – vai eikö olisi tämä kuoleman valmistusta? - - -”
”On kyllä.”
”Jos sielu siis tämänkaltaisena eroaapi, eikö se silloin tule itsensä kanssa yhdenkaltaiseen näkymättömään, tuohon jumalalliseen ja kuolemattomaan ja viisaasen, johon tultua sille on suotu onnellisena olla, vapautettuna harhaudesta ja mielettömyydestä ja pelosta ja hurjista rakkauden himoista sekä muistakin inhimillisistä paheista, ja oleskelee, niinkuin vihityistä sanotaan, muun aikansa todellakin jumalien parissa? Tätenkö tahdomme, Kebes, ajatustamme lausua, vai toisin?”
XXX. ”Zeyn kautta, täten”, sanoi Kebes.
”Mutta, arvelen minä, jos sielu ruumiista eroaa saastutettuna ja puhdistumattomana, syystä että se on ruumiin kanssa aina yksissä ollut, sitä palvellut ja rakastanut sekä siinä määrässä ollut sen, sen himojen ja huvien lumoamana, ett’ei sille olekaan mikään muu näyttänyt todelliselta, kuin ruumiillisuus, jota voi koskea, nähdä, juoda, syödä ja hekumana käyttää, mutta sitä vastoin on harjaunut vihaamaan, kammomaan ja pakenemaan sitä, joka on silmille himmeätä ja näkymätöntä, tuota aatteellista ja filosofian kautta käsitettävää, luuletko, että tämänkaltainen sielu on itsessään puhtaana?”
”En millään tavoin”, sanoi hän.
”Eipä kyllä, vaan, luullakseni, ruumiillisuuden läpivaltaamana; ja tämän ruumiillisuuden on juuri kanssakäynti ja yksissä-olo ruumiin kanssa sielulle tehnyt luontoperäiseksi sen kautta, että sielu alinomaa oli ruumiin kanssa yksissä ja tästä piti suurta huolta.”
”Aivan.”