”Joksikin painavaksi kait täytyy, ystäväni, tuota ruumiillisuutta arvella ja raskaaksi sekä maantapaiseksi ja näkyväiseksi; ja senkaltainen sielu, joka tästä on osallinen, paisuu ja vetyy jälleen tähän näkyväiseen paikkaan, se kun pelkää näkymätöntä ja näkymättömäin valtakuntaa, ja ajelehtaa, kuten sanotaan, hautapatsasten ja hautojen ympärillä, niinkuin näiden lähellä onkin nähty varjontapaisia sielujen aaveita, haamuja, jotka syntyvät semmoisista sieluista, jotka eivät ole puhtaina irtauneet, vaan vielä ovat näkyväisestä osallisina, josta syystä ne näkyvätkin.”

”Niinpä vaan, todennäköisyyden mukaan, Sokrates.”

”Todennäköisyyden mukaan kylläkin, Kebes; ja nähtävästi nämä haamut eivät ole hyvien sieluja, vaan pahojen, joitten täytyy kuleksia ympäri tämmöisiä paikkoja sovittaaksensa entistä elämänlaatuaan, joka oli huono. Ja niinpä kauan ne kuleksivat, kunnes ne halunsa tähden tuohon myötäseuraavaan ruumiillisuuteen uudestaan kahlehditaan johonkuhun ruumiisen. XXXI. Mutta ne kahlehditaan, niinkuin todennäköistä on, semmoisiin asuinsijoihin, jotka vastaavat heidän himoihinsa tässä elämässä.”

”Mitä tarkoitat, Sokrates?”

”Että esimerkiksi ne, jotka ovat himonneet syömäryyttä tahi irstaisuutta tahi juoppoutta eivätkä ole himojansa hillinneet, nähtävästi, sijoitetaan aasien ja senkaltaisten eläinten sukumuotoihin. Vai etkö näin luule?”

”Aivan todennäköisiä puhut.”

”Ne taas, jotka ovat etupäässä harrastaneet vääryyttä, väkivaltaa ja ryöstöä, sijoitetaan susien, haukkain ja korpikotkien sukuihin. Vai mihin muuhun arvelisimme tänkaltaisten sielujen joutuvan?”

”Epäilemättä tämmöisiin”, sanoi Kebes.

”Eikö ole siis”, sanoi hän, ”muitten suhteen selvää, mihin mikin sielu joutuu, aina sen mukaan minkälaiset sen harrastukset ovat olleet?”

”On kait”, sanoi hän; ”kuinkas ei?”