”Eivätkö näistä ole onnellisimpia ja eivätkö joudu parhaimpaan paikkaan ne, jotka ovat harrastaneet tuota kansalaista ja valtakunnallista hyvettä, jonka sanomme hillitseväisyydeksi ja oikeamielisyydeksi, joka syntyy tottumuksesta ja harrastuksesta, ilman filosofiaa ja ajattelemista?”
”Mitenkä nämä olisivat onnellisimmat?”
”Koska todennäköistä on, että nämä uudestaan tulevat valtiontapaiseen ja sävyiseen sukuun, joko mehiläisten taikka vapsahaisten taikka muuriaisten[24] taikkapa he joutuvatkin uudestaan samaan ihmissukuun ja heistä syntyy keskinkertaisia ihmisiä.”
”Nähtävästi.”
XXXII. ”Mutta jumalien sukuun pääseminen ei ole suotu sille, joka ei ole viisautta harrastanut ja joka ei ole ihan puhtaana eronnut, siis ei kenellekään muulle, kuin opinhaluiselle. Ja tästäpä syystä, te ystäväni Kebes ja Simmias, oikeat viisauden harrastajat pidättäyvät kaikista ruumiillisista haluista ja pysyvät lujina eivätkä niille antau, eikä suinkaan siitä syystä, että he, kuten useimmat rahanhimoiset, muka pelkäisivät taloudellista häviötä, eikä siitäkään syystä, että he, kuten vallan- ja kunnianhimoiset, koska nämä tämmöisistä pidättäytyvät, muka pelkäisivät huonon elämän kunniattomuutta ja häpeätä.”
”Tämähän ei heille sopisikaan, Sokrates”, sanoi Kebes.
”Eipä kyllä, Zeyn kautta”, sanoi Sokrates; ”senpätähden, Kebes, ne, jotka pitävät jotain huolta sielustansa, jättävät jäähyväisensä kaikille tällaisille ihmisille eivätkä vaella yksissä näiden kanssa, sillä nämä eivät tiedä, mihin joutuvat; vaan koska he ovat sitä mielipidettä, että heidän ei tule tehdä vastoin filosofiaa ja sielun vapauttamista ja puhdistusta, niin he filosofiaa noudattavat ja kääntyvät sinne, minne tämä johtaa.”
XXXIII. ”Mitä tarkoitat, Sokrates?”
”Olen sen selittävä”, sanoi hän. ”Opinhaluiset, näetten, tietävät, että, kun filosofia haltuunsa ottaa heidän sielunsa semmoisessa tilassa, että se suorastaan on ruumiisen kahlehdittu ja takertunut ja siis pakoitettu katsomaan kaikkea olevaa tämän ruumiin kautta, ikäänkuin kahleitten kautta, eikä oman itsensä kautta, ja että se hyörii sulassa tietämättömyydessä, ja kun filosofia näkee, kuinka hirveä tämä kahleitten valta on siinä, että se haluaa saada itse kahlehditun apu-auttajaksi kahlehtimiseen: - - kuten siis sanon: opinhaluiset tietävät, että, kun filosofia kuriinsa ottaa heidän sielunsa tämmöisessä tilassa, se, filosofia, koettaa miedosti sielua kehoittaa ja vapahtaa osoittamalla sille, että ruumiillisilla silmillä näkeminen on täynnänsä erhetystä ja täynnänsä erhetystä niin ikään korvilla ja muilla aistimilla huomaaminen, sekä houkuttamalla sielua vetäymään näistä pois siihen määrään, kuin heidän pakollinen käyttämisensä myöntää, ja että se kehoittaa sielua itsehensä keräytymään ja yhdistymään sekä epäluulolla kohtelemaan kaikkea muuta kuin omaa itseänsä, missä tahansa se vaan semmoisenaan voi ajatuksella käsittää olevaisten ehdotonta olemusta, mutta epätotena pitämään kaikkea, joka muun avulla huomataan, ollen missä minkinlaisena. Sillä tämä on jotakin aistittavaa ja näkyväistä, mutta mitä sielu semmoisenaan näkee, on aateperäistä ja näkymätöntä. Koska nyt todellisen filosofin sielu arvelee, että sen ei tule panna vastaan tänkaltaista vapauttamista, niin se täten niin paljon kuin suinkin pidättäypi nautinnoista ja himoista, suruista ja peloista, ajatellen, että, kun joku antaupi tuiman ilon tahi pelon taikka surun taikka himon valtaan, hän näistä kärsii ei ainoastaan niin suurta vahinkoa, kuin voi joku arvella hänen kärsivän sen kautta, että hän esimerkiksi saattaisi sairastua taikkapa varansa himojen tyydyttämiseen tuhlata, vaan vieläpä, ilman huomaamattansa, tuon kaikkien suurimmankin ja korkeimman vahingon.”
”Minkä niin, Sokrates?” kysyi Kebes.