”Suurin vahinko on siinä, että kunkin ihmisen sielu itse tuon tuiman ilotsemisen tahi suremisen kanssa pakoitetaan siihen luuloon, että se, mikä hänessä tänkaltaisia mielenliikutuksia useimmiten herättää, on oikeinta ja todenperäisintä kaikesta, vaikk’ei laita olekaan niin. Mutta mikä näitä herättää, on parhaasta päästä näkyväiset, eikö niin?”
”On.”
”Eikö siis sielu tällaisten mielenliikutusten alaisena ole kokonaan ruumiin kahleissa?”
”Miten niin?”
”Koska nautinnolla ja surulla aina on ikäänkuin vaarna, jolla se sielun vaarnitsee ja naulaa ruumiin kanssa yhteen sekä tekee sen ruumiinkaltaiseksi, niin että se arvelee todeksi sitä, mitä ruumiskin siksi sanoo. Sillä sen kautta, että se on ruumiin kanssa yhtä mieltä ja iloitsee samoista kuin ruumiskin, on luullakseni sielun täytyminen muuttua yhdentapaiseksi ja yhdenlaatuiseksi ruumiin kanssa sekä semmoiseksi, ett’ei se koskaan voi puhtaana tulla Hadekseen, vaan että se ruumiin täyttämänä eroaa, niin että piankin painuu toiseen ruumiisen takaisin ja siihen ikäänkuin kylvettynä kasvettu kiinni ja näistä syistä joutuu osattomaksi tuohon jumalalliseen ja yhdenmuotoiseen.”
”Toden totta on, Sokrates, mitä puhut”, sanoi Kebes.
XXXIV. ”Näistä siis syistä, Kebes, ovat oikeat opinhaluiset sekä säännöllisiä että miehullisia, eivätkä niistä syistä, joista useimmat arvelevat. Eikö niin mielestäsi?”
”Niinpä kyllä.”
”Niin; sillä tätä mieltä on filosofiallisen miehen sielu eikä se voisikaan arvella, että filosofian kyllä tulee sitä vapauttaa, vaan että, kun tämä on sen vapauttanut, se jälleen voisi antauda nautinnoille ja suruille ja täten uudestaan itsensä kahlehtia ja koko teon tyhjäksi tehdä tavoittelemalla, vastankohtaisella tavalla, jotakin Penelopen kutomaa;[25] vaan hankkien itsellensä näistä myrskyistä tyyneyttä, noudattaen järjen osotuksia ja tälle aina antauden, katsoen vaan todenperäistä ja jumalallista ja arvelun-alaisuudesta osattomaa ja ainoastaan näitä ravinnokseen nauttien, arvelee se pitävänsä tällä tavoin elää niinkauan kuin elää, ja, kun se on tämän elämän päättänyt, vapautuvansa kaikesta inhimillisestä pahasta sekä joutuvansa itsensä kanssa yhtä sukua olevaisen ja yhdenkaltaisen luokse. Tänkaltaisen kasvatuksen perästä, Simmias ja Kebes, ei suinkaan ole mitään vaaraa käsissä, että sielun, jos se on tänkaltaisia harjoitellut, tarvitsisi pelätä, että se ruumiista erotessaan muka hälvenisi, joutuisi tuulten hajottamaksi taikka ikäänkuin erillensä-lentämällä haihtuisi eikä enää jäisikään minäkään missään olemaan.”