XXXV. Kun Sokrates oli tämän lausunut, tuli pitkän hetken äänettömyys, ja Sokrates itse istui, kuten näytti, vaipuneena ajatuksiin puhuttujen johdosta, ja niin ikään useimmat meistä. Mutta Kebes ja Simmias puhuivat vähän keskenänsä. Kun Sokrates tämän huomasi, kysyi hän heiltä:

”Mitä arvelette”, sanoi hän, ”keskustelustamme? Eihän tuntune se puuttuvaiselta? Se tosin kyllä vielä antanee tilaisuutta monelle epäilykselle ja vastaväitteelle, jos ken tahtoo sitä tyystin tutkistella. Jos te siis jostakin muusta keskustelette, niin en tahdo mitään sanoa; mutta jos vastapuhutuista olette epäilyksissä, niin älkää vieroko, sekä itse puhuaksenne ja tutkistellaksenne, jos, teistä olisi jossakin paikassa voitu näitä paremmin lausua, että myöskin, jos luulette minun kanssani paremmin perille pääsevänne, minunkin taasen mukiin ottaaksenne.”

”Tosiaankin tahdon, Sokrates, sinulle toden puhua”, sanoi Simmias. ”Jo kauan aikaa on kumpikin meistä epäilyksissä ollen tahtonut toinen toistamme esiinsysätä ja kehoittanut kyselemään, koska kyllä haluamme kuulla, mutta se arvelu on meitä pidättänyt, että tämä, käsissä olevan onnettomuuden tähden, sinulle ehkä olisi epä-mieluista.”

Kun Sokrates tämän kuuli, hymyili hän leppeästi ja sanoi: ”Ai, ai, Simmias! Tuskinpa vaan voinenkaan muita saada vakuutetuiksi siitä, ett’en pidä nykyistä kohtaloani minäkään onnettomuutena, kun en voi teitäkään saada siitä vakuutetuiksi, vaan te pelkäätte minun nyt olevani tyytymättömämmän kuin edellisen elämäni aikoina. Ja, kuten näyttää, olen minä teidän mielestänne ennustus-taitoni puolesta huonompi joutsenia, jotka, kun huomaavat kuoleman tulevan, silloin, niinkuin he ennenkin ovat laulaneet, oikein aika lailla ja nimenomaan laulavat, he kun iloitsevat siitä, että ovat menevät sen jumalan luokse, jonka palveluksessa ovat.[26] Mutta ihmiset, syystä että itse pelkäävät kuolemata, laskevat joutsenistakin valhetta ja sanovat näiden kuolemata itkevän ja surusta muka laulavan, eivätkä ajattele, ett’ei mikään lintu laula, kun sen on nälkä taikka vilu taikka kun sillä on jotain muuta surua, eipä edes satakieli ja pääskynen ja harjalintu, joitten sanotaan vaikeroiden virittävän surusäveleitään;[27] mutta minusta eivät nämä eivätkä joutsenet surusta laula. Vaan koska he, Apollonin omina ollen, osaavat ennustaa, siitä syystä, minun arvatakseni, he, aavistaen Hadeksen onnellisuutta, laulavat ja riemuitsevat sinä päivänä enemmin kuin edellisenä elinaikanansa. Itsekin arvelen olevani joutsenten kanssa-palvelijana sekä samalle jumalalle pyhitettynä ja saaneeni herraltani ennustustaidon yhtä hyvin kuin ne, enkä siis luule eroavani elämästä raskaammalla mielellä kuin ne. Ja näihin katsoen saatattekin puhua ja kysellä mitä hyvänsä tahdotte, niinkauan kuin nuo Athenalaisten yksitoista miestä sen sallivat.”

”Oikein on, mitä puhut”, sanoi Simmias; ”niinpä olenkin puolestani minä sanova, mistä olen epäilyksissäni, ja sitten on taas tämä tässä sanova, minkä puolesta hän ei hyväksy puhutuita. Minunkin ajatukseni nyt puhutuista on melkein sama kuin sinunkin, Sokrates, että tarkka tieto näistä on tässä elämässä joko mahdoton taikka varsin vaikea saada, mutta, peräti veltto mies on toiselta puolen se, joka jättää kaikin puolin tarkastamatta, mitä näistä puhutaan, ja väsyy, ennenkuin hän on asian joka taholta loppuun tutkinut. Sillä näiden kysymysten suhteen täytyy saavuttaa ainakin yksi seuraavista, joko oman tutkimuksen kautta oppia tahi muuten havaita, miten asian laita on, taikkapa, jos on tämä mahdotonta, otaksua paras ja vastustamattomin inhimillinen ajatus niistä, ja, tämä aluksena, koettaa elämänsä läpi purjehtia niinkuin se, joka itsensä lautalle uskoo, ell’ei muutoin joku voi turvaallisemmasti ja vaarattomammasti tätä purjehdusta tehdä luotettavammalla aluksella, se on: jonkun jumalan antaman opetuksen nojassa. Senpätähden minä nyt en ujostelekaan kysyä, koska sinäkin siihen kehoitat, enkä ole tulevaisuudessa itseäni syyttävä siitä, ett’en nyt puhunut, mitä ajattelin. Kun, näet, Sokrates, itsekseni ja ystäväni kanssa tässä puhutuita tutkin, niin ne eivät näytä aivan tarpeeksi tyydyttäviltä.”

XXXVI. Sokrates tähän vastasi:

”Epäilyksesi on, ystäväni, arvattavasti oikeutettu; mutta sano, missä kohden puhutumme eivät tyydytä.”

”Siinä kohden”, sanoi tämä, ”että voisi samaa lausua soinnusta, lyyrysta ja kielistä, että, näet, sävellytetyssä lyyryssa sointu on jotain näkymätöntä, ruumiitonta ja peräti kaunista ja jumalallista, mutta että itse lyyry ja kielet ovat ruumiillisia aineita ja ruumiinkaltaisia, liite-peräisiä, maantapaisia sekä kuolonalaista sukua. Jos nyt joku rutistaisi lyyryn ja leikkaisi taikka repisi rikki sen kielet, niin voisihan, käyttämällä samaa puhetta, kuta sinäkin käytit, hänkin väittää, että tuon soinnun yhä täytyy olla olemassa ja että se ei ole hävinnyt; – [28] sillä mitään mahdollisuuttahan ei löytyisi siihen, että, kun kielet ovat rikki revityt, lyyry, vieläpä kieletkin, jotka ovat kuolonalaisia, yhä olisivat olemassa, vaan sointu, joka on samaa syntyä jumalallisen ja kuolemattoman kanssa, olisi hävinnyt, vieläpä hävinnyt ennen kuolevaista – vaan hän sanoisi soinnun täytyvän olla jossakin vielä olemassa sekä puun ja kielten pikemmin mätänevän, kuin että sointu olisi jonkun muutoksen alainen. Sillä minun luullakseni sinäkin, Sokrates, olet huomioosi sen pannut, että enimmiten otaksumme sielun olevan jotain senkaltaista, että, kun ruumiimme on lämpimän ja kylmän, kuivuuden ja nesteisyyden ja muitten samankaltaisten ikään kuin pullistamana ja supistamana, meidän sielumme on näiden sekaannus ja sointu, kun ovat nämä toisiinsa kauniisti ja suhteellisesti sekoitetut. Jos sielu siis on joku sointu, niin on selvä, että, kun meidän ruumiimme ylenmäärin hervostuu taikka taudeista ja muista kiusoista kiihtyy, sielun heti täytyy hävitä, vaikkapa se olisi kuinkakin jumalallista laatua, samaten kuin muutkin soinnut niin säveleissä kuin taiteilijainkin kaikissa teoksissa, kun sitä vastoin kunkin ruumiin tähteet kestävät kauan aikaa, kunnes ne joko palavat taikka mätänevät. Mieti siis, mitä meidän pitää semmoiseen puheesen vastaaman, jos joku väittäisi, että sielu, ollen tänkaltaisena sekaannuksena ruumiin aineista, ensinnä häviää niin sanotussa kuolemassa.”

XXXVII. Sokrates silloin katseli ympärilleen, niinkuin tapansa usein oli, ja sanoi hymyillen:

”Mitä Simmias väittää, on varmaan oikein. Jos siis joku teistä on minua neuvokkaampi, niin älköön olko vastaamatta! Sillä Simmias ei suinkaan ole taitamattomasti puheseeni iskenyt. Mutta ennenkuin vastaamme, pitäisi mielestäni ensin kuulemaan Kebestäkin, mitä hän taas keskustelussamme moittii, jotta täten saisimme aikaa miettiäksemme, mitä meidän pitää vastaaman, ja sitten, kun olemme häntä kuulleet, on meidän myöntyminen heidän moitteisin, jos ne meistä tuntuvat oikealle sointuvan; jos ei, niin yhä kiistämme puheemme puolesta. Hyvä siis, rakas Kebes! sano, mikä se on, joka sinua huolettaa ja sinulle epäilystä tuottaa.”