”Minä sen siis sanon”, lausui Kebes. ”Minun mielestäni on, näetten, asia vielä samalla kannalla ja saman syytteen alaisena, kuin ennen sanoimme.[29] Sillä että sielun olemassa oleminen ennenkin, kuin se tähän muotoon tuli, on aivan mielyttäväisesti ja, ellei ole liikanaista niin sanoa, aivan kylliksikin todistettu, sitä en peruuta; mutta että se vielä meidän kuoltuammekin on jossain olemassa, sepä minusta ei näytä samalla tavoin todistetulta. Simmiaan vastaväitteesen, ett’ei sielu muka olisi ruumista lujempi ja pitkäaikaisempi, en myönny; sillä kaikissa näissä suhteissa sielu minusta näyttää suuresti voittavan. ”Mistä syystä siis vielä epäilet?” – voisi todistuksemme kannalta sanoa – ”kun näet, että ihmisen kuoltua tuo heikompi vielä on olemassa, eikö näytä se sinusta välttämättömältä, että tuo pitemmän aikaa kestäväkin tällä samalla ajalla pysyy säilytettynä?” Tutkipa, onko vastaukseni tähän minkä veroinen. Samaten kuin Simmias tarvinnen minäkin jotakin vertausta. Minun mielestäni, voi näetten, tuo äsken sanottu yhtä hyvin paikkansa pitää, kuin jos lausuisi joku vanhasta kuolleesta kankurista sen puheen, ett’ei mies olekaan hävinnyt, vaan että hän luultavasti on jossakin olemassa, ja todistukseksi esiintoisi sen puvun, jonka vainaja itse oli kutonut ja käyttänyt, että sekin on eheänä säästynyt eikä ole hävinnyt, ja, jos ken ottaisi ollaksensa häntä uskomatta, hän tältä kysyisi, kummanko hän arvelee pitemmän aikaa kestäväksi, ihmis-suvunko vai vaatteen, joka käytetään ja kuluu, ja hän, tämän vastattua, että ihmis-suku se paljonkin pitemmän aikaa kestää, tällä arvelisi todistetuksi, että kaikella muotoa mies siis onkin elossa, kosk’ei tuo lyhytaikaisempikaan ole hävinnyt. Mutta luullakseni ei olekaan, Simmias, laita tämmöinen; sillä tarkasta sinäkin puhettani. Itsekukin voinee otaksua, että, joka näin puhuu, puhuu yksinkertaisesti. Sillä tämä kankuri on kutonut ja kuluttanut montakin tämmöistä vaatetta ja hävinnyt myöhemmin kuin nämä monet vaatteet, mutta ennemmin, arvatakseni, kuin viimeinen niistä, eikä ole siltään ihminen huonompi eikä heikompi kuin vaate. Tämä sama vertaus soveltuu, arvellakseni, sielunkin oloon ruumiin suhteen, ja kohtuutta puhuisi mielestäni se, joka näistä ihan samaa väittäisi, että, näetten, sielu on jotain pitkä-aikaisempaa, mutta ruumis jotain heikompaa ja lyhyt-aikaisempaa. Sillä voisihan hän sanoa, jokainen sielu kuluttaa monta ruumista, varsinkin jos se monta vuotta elää. Sillä jos ruumis sulaisi ja loppuisi ihmisen vielä eläessä, mutta sielu kulunutta aina uudestaan kutoisi, niin olisi kyllä välttämätöntä, että sielu kuollessaan sattuisi olemaan viimeisessä kutomassaan ja sai loppunsa ennen tätä ainoata; mutta kun on sielu loppunsa saanut, silloinpa jo näyttääkin ruumis heikkoutensa luontoa ja, pian mätäntyneenä, se menehtyy. Senpä tähden ei voikaan, tähän todistukseen luottamalla, olla varma siitä, että sielumme, meidän kuoltuamme, vielä on jossain olemassa. Sillä jos joku näin väittelevälle menisi laajempiinkin myönnytyksiin, kuin mitä sinä väittelet; jos hän tälle myöntäisi, ett’ei sielumme ainoastaan ole olemassa ennen syntyämme, vaan ett’ei myöskään mikään estäisi, että, kuoltuamme, muutamien sielut ovat olemassa ja tulevat olemaan sekä että ne monta kertaa syntyvät ja jälleen kuolevat – sillä niin luja olisi luonnoltaan sielu, että se kestäisi montakin syntyä –; jos hän tämän nyt myöntäisikin, niin hän ei sillä myöntäisi, ett’ei sielu monenlukuisissa syntymisissään voipuisi ja ett’ei se yhdessä noista kuolemisistaan kokonansa voisi peräti loppua; hän vaan tästä sen sanoisi, ett’ei kukaan tunne sitä kuolemaa ja sitä ruumiin häviämistä, joka sielulle hävityksen tuo – sillä mahdoton lienee itsekullekin meistä tämän tietäminen. Mutta jos nyt on asian laita tämmöinen, niin ei sovi kenenkään, tervettä järkeä loukkaamatta, luottamuksella odottaa kuolemaa, kosk’ei voi todeksi näyttää, että sielu kaikissa tapauksissa on kuolematon ja häviämätön. Ja jos hän tätä ei voi, niin täytyy kuolemata odottavaisen aina sielunsa puolesta pelätä, että se nyt tapahtuvassa ruumiin erkanemisessa kokonaan loppuu.”[30]

XXXVIII. Kun olimme nämä puheet kuulleet, valloitti meidät kaikki, kuten jälestä päin toisillemme kerroimme, mielipaha siitä, että me, jotka edellisestä puheesta jo olimme suuresti vakuutetut, uudestaan tulimme hämmennyksiin ja jouduimme epäilyksiin ei ainoastaan edellisistä puheista, vaan myöskin siitä, mitä nyt oli keskusteltavana, koska joko me emme olleet minkään veroisia tuomareita taikkapa itse asia ei ansainnut mitään uskomista.

Ekhekrates. Jumalien kautta, Faidoni, minä teille tuon hyvin anteeksi suon. Sillä kun nyt kuulen sinun tästä puhuvan, niin minunkin mieleeni johtuu näin itselleni sanoa: mitäs puhetta meidän nyt enää pitää uskoman? Sillä vaikka olikin se todistus, jonka Sokrates toi esiin, aivan uskottava, niin on se nyt joutunut epäluulon alaiseksi. Nyt kuten ainakin valloittaa, näet, minut ihmeellisellä tavalla tuo väitös, että sielumme on joku sointu, ja tämä väitös nyt lausuttuna hiukan muistutti minua siitä, että itsekin ennen olen ollut tätä ajatusta. Ja samoin kuin alustakin niin tarvitsen suuresti taaskin jotain muuta todistusta, joka minun saa siihen vakuutukseen, ettei sielu kuole ihmisen kuolemassa. Kerro siis, Zeyn kautta! miten Sokrates pitkitti puhettansa? – Näyttikö ehkä hänkin, kuten teistä mainitset, joutuneen pahoillensa vai ei? Vai ryhtyikö hän tyvenellä mielellä väitöksensä puolustamiseen? Ja puollustiko hän sen riittäväisesti vai vaillinaisesti? Kerro meille kaikki tämä, miten tarkimmiten taidat!

Faidoni. Toden perästä, Ekhekrates, useinpa olen Sokratesta ihmetellyt, mutta enpä koskaan häneen enemmin ihastunut, kuin tällä kertaa hänen luonaan ollessani. Se seikka, että hänellä oli jotain vastaamista, se nyt ehk’ei mitään outoa; mutta mitä minä hänessä parhaasta päästä ihmettelin, oli ensiksikin se, kuinka mielellään, hyväntahtoisesti ja lempeästi hän otti kuunnellaksensa nuorukaisten puhetta; sitten kuinka äkkiä hän huomasi, minkä vaikutuksen nämä puheet olivat meihin tehneet, ja vielä sittenkin kuinka onnellisesti hän meidät paransi ja meidät, jotka jo olimme ikäänkuin pakosalle ajetut ja voitetut, sai takaisin huudetuiksi ja kehoitetuiksi, häntä seuraamaan ja hänen kanssansa asian ratkaisuun jälleen ryhtymään.

Ekhekrates. Miten tuo siis kävi, Faidoni?

Faidoni. Minä sen kerron. Minä satuin istumaan vuoteen vieressä matalalla jakkaralla Sokrateen oikealla puolella, hän istui minua paljon ylemmällä. Hän nyt minun päätäni siveli, kokosi kouraansa niska-hiukseni – hänen tapansa oli muutoinkin, kun niin sattui, leikitellä hiusteni kanssa – ja sanoi:

”Huomenna siis, Faidoni, olet sinä leikkaava pois nämä kauniit kiharat?”[31]

”Siltäpä näyttää, Sokrates”, vastasin minä.

”Etpä toki, jos minua tottelet.”

”Mitenkäs ei?” kysyin minä.