”Tänä päivänä jo”, sanoi Sokrates, ”olen minä leikkaava minun hiukseni, sinä nämä sinun hiuksesi siinä tapauksessa, että väitteemme on meiltä kumottu, emmekä enää voi sitä henkihin herättää. Ja jos minä sinuna olisin ja minun toteennäyttämiseni tyhjään menisi, niin minä samaten kuin Argolaiset tekisin valan, ett’en antaisi hiukseni ennen kasvaa, kuin uudistetussa taistelussa olisin Simmiaan ja Kebeen väitteet voittanut.”[32]
”Mutta”, sanoin minä, ”eihän Herakleskaan riitä kahta vastaan.”[33]
”Huuda siis”, sanoi hän, ”minua sinun Iolaonasi avuksi, niin kauan kuin vielä päivä on.”[34]
”Huudanpa kyllä”, sanoin minä, ”vaan en Herakleena, mutta Iolaona Herakleen.”
”Se ei tee eroitusta”, sanoi hän. XXXIX. ”Mutta varokaamme ensiksi, ettemme joudu erääsen mielentilaan.”
”Mihin tilaan?”, kysyin minä.
”Ettemme me joudu keskustelun vihaajiksi, samaten kuin löytyy ihmis-vihaajia; ”sillä”, jatkoi hän, ”suurempaa pahaa ei voi ihmisen osaksi tulla, kuin joutua keskustelun vihaajaksi. Keskustelemisen viha syntyy ihan samalla tavalla kuin ihmis-viha. Sillä ihmisviha syttyy siitä, kun joku ilman eroittamis-älyä lujasti luottaa toiseen ihmiseen ja luulee tämän olevan kokonaan todenperäisen ja suoran ja uskollisen, mutta vähän sittemmin huomaa hänet pahaksi ja epä-uskolliseksi, ja samaten taas jonkun toisen. Ja kun jonkun useasti näin käy, semminkin semmoisten puolelta, joita hän on pitänyt likimmäisinä ja ystävällisimpinä, niin hän vihdoin, näin usein loukkauttuneena, rupeaa kaikkia vihaamaan ja arvelemaan, ett’ei niin mitään hyvää ole yhdessä ainoassakaan ihmisessä. Vai etkö ole huomannut, että tällä tavoin käy?”
”Olen kyllä”, sanoin minä.
”Eikö ole tämä häpeällistä?”, jatkoi hän, ”Ja eikö ole ihan selvä, että tämmöinen mies harjoittaa kanssakäymistä ihmisten kanssa ihmis-oloja tuntematta? sillä jos hän tätä kanssakäymistä taidolla harjoittaisi, niin hän huomaisi, että, kuten laita onkin, perin hyviä niinkuin perin pahojakin ihmisiä löytyy ani harvassa kumpaisiakin, mutta keskinkertaisia enimmältään.”
”Mitenkä niin”, kysyin minä.