”Samalla tavoin”, vastasi hän, ”kuin on laita pienten ja isojen. Luuletko jotain olevan harvemmassa löydettävänä, kuin sangen iso taikka sangen pieni ihminen, koira tai mikä muu hyvänsä? Taikkapa vallan nopea tai vitka, vallan ruma tai kaunis, vallan valkea tai musta? Vai etkö ole havainnut, että kaikissa tänkaltaisissa äärimmäisen etevyydet ovat harvassa ja luvultaan vähät, mutta että keskinkertaisia on runsaasti ja paljon.”
”Niinpä kyllä”, sanoin minä.
”Etkö usko”, jatkoi hän, ”että, jos pantaisiin pahanteon kilpailu toimeen, ani harvat tässäkin ilmestyisivät ensimäisinä?”
”Arvattavasti”, vastasin minä.
”Niinpä kyllä”, sanoi hän; ”mutta tässäpä suhteessa tutkistelut eivät olekaan ihmisten kaltaisia, – minä vaan tässä seurasin sinun johtoasi – vaan siinä, että joku ilman tutkisteluihin tarvittavaa taitoa ottaa uskoaksensa jonkun tutkistelun oikeaksi, mutta vähän ajan perästä päättää sen valheeksi – kuten se välistä onkin, välistä taas ei – ja samalla tavoin milloin minkin tutkistelun. Varsinkin tiedät näin käyvän niiden, jotka sofistillisia tutkisteluja harrastavat, että he viimein luulevat olevansa viisaimmat ja ainoat, jotka ymmärtävät, ett’ei missäkään aineessa eikä missäkään tutkistelussa ole mitään pontta eikä perää, vaan että kaikki olemassa oleva kääntyy ihan ylös alas niinkuin vesi Euripo-salmessa, eikä pidä koskaan paikkaansa.”[36]
”Ihan totta puhut”, sanoin minä.
”Eikö olisi, Faidoni”, jatkoi hän, ”valitettava tila se, jos joku, vaikkapa löytyykin jotain todenperäistä ja varmaa puhetta, jonka voi käsittääkin, jos, sanon minä, joku siitä syystä, että hän sittemmin sattuisi kuulemaan senkaltaisia puheita, jotka milloin näyttävät olevan todenperäisiä, milloin taas ei, jättäisi syyttämättä itseään ja omaa taitamattomuuttaan ja sen sijaan, suutuksissaan, tahtoisi saada syyn lykätyksi omasta itsestään noihin puheisin, ja sen perästä eläisi jälellä olevan ikänsä yhä vihaten ja soimaten kaikkia puheita, ja täten menettäisi tosi-olojen totuuden ja tiedon?”
”Zeyn kautta! todellakin valitettava tila”, vastasin minä.
XL. ”Varokaamme ensiksikin, siis tätä”, jatkoi hän, ”älkäämmekä salliko sen ajatuksen päästä sieluumme, ett’ei filosofiallisissa puheissa muka olisi mitään terve-järkistä, vaan ajatelkaamme paljoa pikemmin, ett’emme itse vielä ole terve-järkisiä, vaan että meidän tulee miehen tavalla ponnistaa ja harrastaa siksi päästäksemme, sinun ja näiden muiden koko teidän tulevaa ikäänne varten, minun taas lähenevää kuolemaa varten. Sillä melkeinpä tällä erää näyttää siltä, ett’en olisi minä tässä asiassa itseäni osoittanut todellisena filosofina, vaan, samaten kuin peräti taitamattomat, riidanhaluisena. Nämä kun jostakin aineesta kiistelevät, eivät, näet, huoli siitä, mitenkä sen asian oikea laita on, josta puhutaan, vaan miten heidän tekemänsä omat väitteet joutuisivat läsnäolijain mieleen, sitä he harrastavat. Minä puolestani, arvelen ma, olen tällä erää heistä ainoastaan sen verran eroava, että minä en tavoittele sitä, miten puheeni läsnäolevaisille näyttäisi todelta – ell’ei tämä syrjä-asiana seuraisi puheestani – vaan miten itse saisin varmimman vakuutuksen asian todellisesta laadusta. Minä, näetsen, rakas ystäväni, ajattelen näin – ja huomaapa miten itsekkäästi –: jos on minun puheeni totta, niin kaunistahan on olla siitä vakuutettuna; mutta jos kuoleman jälkeen ei enään ole mitään jälellä, niin minä ainakin tämän ajan ennen kuolemaani täten olen läsnäolijoille vähemmin vastenmielinen, kuin jos valitusvirsiä virittäisin. Mutta tämä tietämättömyyteni ei ole minua ainiaan seuraava – tämähän olisikin onnetonta – vaan on pian herkeävä. Valmistettuna siis, Simmias ja Kebes, minä näin tulen tutkisteluun takaisin. Ja jos neuvoani noudatatte, niin pitäkää vähän lukua Sokrateesta, mutta totuudesta paljoa enemmän; ja jos mielestänne minä jotain totta puhun, niin myöntykää siihen, mutta jos en, niin vastustakaa kaikella tavoin ja varokaa, ett’en minä innoissani petä sekä itseäni että teitäkin ja sitten lähde pois jättäen kuten mettiäinen pistimen teidän sieluihinne.”