XLI. ”Meidän siis täytyy käydä käsiksi”, jatkoi hän. ”Ensiksikin muistuttakaa minua siitä, mitä olette sanoneet, jos en sitä näy muistavan. Simmias siis, luulen ma, epäilee ja pelkää, että sielu, vaikkapa se onkin jotain jumalallisempaa ja kauniimpaa kuin ruumis, häviää ennen kuin tämä, syystä että se on jotain soinnunkaltaista. Kebes taas näkyy minulle sen myöntävän, että sielu on pitkä-aikaisempi kuin ruumis, mutta arvelee kaikille olevan tietämätöntä, eikö sielu, kulutettuaan monta monituista ruumista ja jättäessään viimeisen ruumiin, nyt itsekin häviä, ja eiköhän kuolema ole juuri sielun hävitys, koskahan ruumis ei koskaan lakkaa häviämästä. Vai onko, Simmias ja Kebes, jotakin muuta kuin tämä, jota meidän pitää tutkiman?”
Molemmat myönsivät sen tämän olevan.
”Hylkäättekö siis”, kysyi hän, ”kaikki edelliset väitökseni, vai myönnättekö muutamat, hylkäätte toiset?”
”Muutamat myönnämme, toiset hylkäämme”, sanoivat molemmat.
”Mitä te siis”, kysyi hän, ”sanotte siitä väitöksestä, kun sanoimme, että tieto on mieleenmuistumista, ja että, jos näin on, sielumme välttämättömästi täytyy olla jossakin olemassa, ennen kuin se joutuu ruumiin kahleisin?”[37]
”Minä puolestani”, sanoi Kebes, ”tulin jo silloin ihmeellisesti tästä vakuutetuksi, ja pysyn vieläkin tässä väitöksessä kiini, niinkuin missäkin muussa.”
”Ihan samoin on minunkin laitani”, sanoi Simmias, ”ja suurestipa minua kummastuttaisi, jos tästä asiasta koskaan saisin toisen ajatuksen.”
”Ja kuitenkin täytyy sinun välttämättömästi, minun Thebalainen kesti-ystäväni”, sanoi Sokrates, ”ajatuksesi muuttaa, jos pysyt kiini siinä mielipiteessä, että sointu on jotain liiteperäistä ja että sielu on joku sointu, joka on kokoonpantu ruumiisen levitetyistä aineista. Sillä semmoistahan väitettä et hyväksyne, vaikkapa itsekin sen tekisit, että sointu muka olisi aikaansaatuna ennen, kuin ne aineet ovat olemassa, joista se on aikaansaatava? Vai hyväksyisitkö?”
”Enpä ensinkään, Sokrates”, sanoi Simmias.
”Mutta, etkö nyt huomaa”, sanoi Sokrates, ”että satuit semmoisen väitteen tekemään väittäessäsi sielun olevan ennenkin olemassa, kuin se tuli ihmisen muotoon ja ruumiisen, sekä sen olevan kokoonpannun semmoisista, jotka eivät vielä ole olemassa? Sillä sointu ei ole mitään semmoista, kuin se, mihin sinä sen vertaat, vaan ensiksi syntyy lyyry ja kielet ja sävelet, jotka kaikki vielä ovat soinnuttomat, ja viimeksi kaikista syntyy sointu ja häviää ensiksi. Mitenkäs nyt sointuu tämä puhe yhteen toisen kanssa?”