”Eipä niin mitenkään”, sanoi Simmias.

”Ja kuitenkin”, sanoi Sokrates, ”pitäisi semmoisen puheen, joka sointua koskee, sen, jos minkään, sointuman.”

”Pitäisipä kyllä” sanoi Simmias.

”Tämä ei siis sinusta yhteen soinnu”, sanoi hän, ”mutta mietipäs nyt: kummanko väitöksen valitset, senkö, että tieto on mieleenmuistumista, vai senkö, että sielu on sointua?”

”Edellisen, Sokrates, paljoa ennemmin”, vastasi hän. ”Sillä jälkimäinen ajatus on minussa syntynyt ilman todistuksetta jonkin todenmukaisuuden nojasta ja päältä nähden, kuten on usempain ihmisten tapana tehdä päätelmiään, mutta itseni kanssa tiedän, että senkaltaiset puheet, jotka todennäköisiin perustavat todistuksensa, ovat tyhjiä korupuheita, jotka sangen helposti pettävät sen, joka ei ole niitä vastaan varuillansa niin geometriassa kuin kaikissa muissakin tieteissä. Tuon väitöksen mieleen-muistumisesta ja tiedosta voisi sitä vastoin sanoa hyvällä perustuksella todistetuksi. Sillä sanottiinhan meidän sielumme olevan ennen ruumiisen tulemistansakin jossain olemassa, koska itse sen olemuskin nimitetään ehdottoman olemuksen mukaan. Ja tämän ajatuksen minä, kuten itseäni vakuutan, olen täydellisesti ja perusteellisesti todistettuna otaksunut. Näistäpä syistä täytyy minun siis, kuten näyttää, hyljätä se väitös, että sielu olisi sointu, lausukoon sen minä itse taikka kuka hyvänsä.”

XLII. ”Mutta”, jatkoi Sokrates, ”mitä sinä tästä arvelet: voiko mielestäsi sointu taikka jokin muu yhdistys olla missään muussa suhteessa, kuin missä ne ovat, joista se on kokoonsaatu?”

”Ei millään muotoa.”

”Eikä myöskään, luullakseni, tehdä eikä kärsiä mitään muuta, kuin mitä ne tekevät ja kärsivät?”

Hän sen myönsi.

”Eihän sointu siis voi johtaa niitä, joista se on yhdistetty, vaan sen täytyy näitä seurata?”