”Sinun ajatuksesi on luullakseni siis, ett’ei lumi koskaan voi, lumena ollen, vastaanottaa lämpimää ja samassa vielä olla mitä oli, nimittäin lunta ja lämpimää, vaan että se, kuten edellisissä sanoimme, jos lämmin sitä lähenee, väistyy taikka häviää.”

”Kaiketikin.”

”Ja että tuli taas väistyy taikka häviää, jos kylmyys esille ryntää, se kun ei koskaan uskalla vastaanottaa kylmyyttä ja samassa vielä olla mitä oli, nimittäin tulena ja kylmänä.”

”Totta puhut”, sanoi Kebes.

”Muutamain näiden laita on”, jatkoi Sokrates, ”semmoinen, ett’ei ainoastaan itse idea itsellensä ikiajoiksi vaadi omaa nimeänsä, vaan että näin on laita myöskin jonkin muun, jok’ei ole itse idea, vaan joka aina, niinkauan kuin se on olemassa, on idean tapainen. Tämä käypi luullakseni selvemmäksi sen kautta, mitä vielä tulen puhumaan. Epätasainen esimerkiksi, eiköhän se saa ikuisesti pitää sitä nimeä, jolla me sitä nimitämme, eikö niin?”

”Tosiaan.”

”Onko nyt näin laita ainoastaan epätasaisen, vai – tätä, näet, tarkoittaa kysymykseni – löytyykö jotain muutakin, joka ei ole samaa kuin epätasainen, mutta jota kuitenkin täytyy nimittää paitsi sen omalla nimellä myöskin tuolla toisella (epätasaisuuden) nimellä, syystä että se luonnoltaan on semmoinen, ett’ei sitä koskaan voi epätasaisesta eroittaa? Tämmöinen on esimerkiksi kolmeuden ja monen muun laita. Tarkkaapa tuota kolmeutta; eikö se sinun mielestäsi aina ole kutsuttava paitsi omalla nimellään myöskin epätasaisuuden nimellä, vaikk’ei epätasaisuus ole sama kuin kolmeus. Ja kuitenkin on laita tämmöinen sekä kolmiluvun ja viisiluvun ja puolen kaikista luvuista, että niistä jokainen, vaikk’ei se ole yhtä kuin epätasainen, kumminkin aina on epätasainen. Kaksiluku taas ja neljäluku sekä tuo toinen lukujen sarja, vaikk’eivät ole yhtä kuin tasainen, niin ne kuitenkin kaikki ovat tasaisia. Myönnätkö tätä vai et?”

”Mitenpä en tuota myöntäisi”, vastasi hän.

”Huomaapa nyt”, sanoi Sokrates, ”mitä tällä tahdon selville saattaa. Se on se, ett’eivät ainoastaan nuo vastakohdat näy toisiaan ottavan vastaan, vaan ett’eivät myöskään ne, joilla, olemattakin toistensa vastakohtia, kuitenkin on jotain vastakohdan tapaista, ett’eivät nämäkään näy vastaanottavan sitä ideaa, joka on heissä olevalle idealle vastakohtainen, vaan jos tämä yrittää heihin tunkeuda, ne joko häviävät taikka peräytyvät. Vai eikö meidän ole täytymys sanoa, että kolmiluku pikemmin häviäisi taikka kärsisi mitä tahansa, ennenkuin se, kolmena, ottaisi muuttuaksensa tasaiseksi?”

”Totta.”