Tähän saakka olivat useimmat meistä johonkin määrin voineet pitäydä itkemisestä; mutta kun näimme hänen juovan ja tyhjentäneen pikarin, silloin emme sitä enää voineet, vaan minulta itseltänikin vuosivat väkisin kyyneleet virtoina, niin että minun täytyi kasvoni peittää, jotta saisin kylläkseni itkeä. Mutta häntä minä en suinkaan surkutellut, vaan omaa onnettomuuttani, kun minulta semmoinen ystävä nyt oli riistetty. Ennen minua oli Kritoni noussut, hän kun ei voinut kyyneleitänsä pidättää. Mutta Apollodoro ei ollut edellisenäkään aikana tau’onnut itkemästä, vaan nyt hän purskahti valitushuutoon, voivottaen ja vaikeroiden, eikä ollut ainoatakaan läsnäolevista, jonka sydäntä hän ei särkenyt, paitsi yksin Sokrates itse.

Mutta Sokrates virkkoi: ”mitä teettekään, te kummalliset! Juuri senhän tähden minä vaimot täältä lähetinkin, ett’eivät he tänkaltaista epäsointua aikaansaisi; sillä kuullut olen, että hiljaisuudessa pitää kuoleman. Olkaa siis hiljaa ja pysykää lujamielisinä.”

Tämän kuultuamme häpesimme ja pidätimme itseämme itkemästä. Mutta hän käveli, siks’ että jalat, kuten sanoi, kävivät raskaiksi, jolloin hän laskeusi pitkällensä selälleen; sillä näin oli mies käskenyt. Ja sama mies, joka oli hänelle myrkyn ojentanut, tunnusteli aina vähän ajan päästä ja koetti hänen jalkojaan ja sääriään, ja sitten kovasti painaen hänen jalkaansa hän kysyi, tunsiko hän sitä, johon Sokrates kieltämällä vastasi. Sittemmin hän taasen tunnusteli polvia; ja näin yhä ylöspäin siirtäen kätensä hän meille osoitti, että ruumis kylmeni ja kangistui. Ja itse Sokrateskin tunnusteli ja sanoi, että kun kylmyys sydäntä saavutti, silloin oli hän erkaneva. Nyt oli jo vatsakin melkein kylmänä, kun hän peitettä nosti – hän oli, näet, kasvojansa peittänyt – ja sanoi: ”Kritoni, me olemme Asklepiolle velkaa kukon; suorittakaa se, älkääkä unhoittako!” – ja nämä olivat hänen viimeiset sanansa.[57]

”Sen teemme,” sanoi Kritoni; ”mieti, onko muuta sinulla sanomista.”

Tähän kysymykseen hän ei enää mitään vastannut, vaan vähän ajan perästä hän liikahti, ja mies otti peitteen hänen kasvoiltaan, niin olivatkin silmät jähmistyneet. Tämän nähden Kritoni sulki hänen suunsa ja silmänsä.

LXVII. ”Tämmöinen, Ekhekrates, oli ystävämme loppu, miehen, joka, sen voimme sanoa, oli oivallisin kaikista, joita konsanaan opimme tuntemaan, ja muutoinkin viisain sekä hurskain”.

Selityksiä.

[1] Romalaiset numerot itse tekstissä osoittavat lukuja. Ulkopuolella tekstiä, syrjissä olevat tavalliset numerot viittaavat Stephanin editionin sivulukuihin. Dialogin henkilöistä katso selitys 3 tekstin takana.]

[1] Katso muistutus sivulla 6 johdannossa.]

[1] Tarkoittaa niitä 7 neitoa ja 7 nuorukaista, jotka Athenalaiset vuotuisena verona veivät Kretan kuninkaalle Minoolle. Tämän poika Androgeoni, joka eräässä Athenalaisessa juhlassa voitti kaikki kilpa-palkinnot, joutui tämän kautta niin katkeran kateen alaiseksi, että hän, niinkuin luullaan, Athenan silloisen kuninkaan, Theseyn isän Aigeyn toimesta salaa surmattiin. Androgeonin isä Minoo kosti tämän Athenalaisille sillä, että hän, voitettuansa heidät sodassa, rauhan ehdoksi heille pani mainitun veron suorittamisen. Näille vero-uhrille tuli se surkea kohtalo osaksi, että he syötettiin Kretan hirmu-elävälle Minotaurolle. Thesey tappoi hirmu-elävän, pelasti, Minoon tyttären Ariadnen avulla, itsensä ja nuo neljätoista ja lakkautti veron.]