SOKRATES: Minä aion puhua silmät peitettyinä,[21] jotta voisin päästä puheeni loppuun niin nopeasti kuin mahdollista ja jotten katsoessani sinuun ujostuisi ja joutuisi hämilleni.
PHAIDROS: Puhu vain ja tee muissa suhteissa miten haluat!
SOKRATES: Kuulkaa siis runottaret, joko teillä on nimenne ligeiai[22] (kirkkaasti laulavat) laulutapanne takia tai laulua rakastavan ligyein (ligurien) sukukunnan mukaan, auttakaa minua aloittamaan puhetta, jota puhumaan tämä parahin mies minua pakottaa, jotta hänen ystävänsä, joka jo ennenkin on hänestä näyttänyt olevan viisas, nyt näyttäisi olevan sitä vielä enemmän.
Olipa kerran poika, tai oikeammin nuorukainen, joka oli hyvin kaunis. Ja hänellä oli sangen paljon rakastajia. Eräs heistä oli viekas mies; sillä vaikka hän rakasti häntä yhtä paljon kuin kaikki toisetkin, oli hän saanut pojan uskomaan, ettei rakastanut tätä. Ja kerran, kun hän vaati tältä rakkautta, koetti hän saada hänet uskomaan, että tulee olla ennen mieliksi sille, joka ei rakasta, kuin sille, joka rakastaa. Ja hän puhui tähän tapaan:
Joka asiassa, rakas poika, on vain yksi lähtökohta niille, jotka aikovat hyvin harkita asioita: tulee tietää, mitä harkinta koskee, tai välttämättömästi osuu kokonaan harhaan. Mutta useimmilta on jäänyt huomaamatta, etteivät tiedä jokaisen olion olemusta. Luullen siis tietävänsä eivät he tutkistelun alussa tee asiata toisilleen selväksi, mutta kun he ovat päässeet eteenpäin, kärsivät he tästä ansaitun rangaistuksen; he näet eivät pääse yksimielisyyteen itsensä eivätkä toistensa kanssa. Älköön siis minulle ja sinulle tapahtuko sitä, mistä me toisia moitimme, vaan kun sinulla ja minulla on pohdittavana kysymys, onko ennemmin käytävä ystävyyssuhteeseen sellaisen kanssa, joka rakastaa, kuin sellaisen, joka ei rakasta, niin määritelkäämme ensin yhteisymmärryksessä rakkautta, nimittäin, millainen se on ja mikä vaikutus sillä on, ja sitä silmälläpitäen ja siihen nojautuen ryhtykäämme tutkistelemaan, tarjoaako se hyötyä vai vahinkoa.
Että rakkaus on jotakin halua, on jokaiselle selvää, mutta tiedämme myös, että nekin, jotka eivät rakasta, tuntevat halua kauniiseen. Mistä siis saatamme erottaa rakastavan siitä, joka ei rakasta? Tulee edelleen havaita, että jokaisessa meistä on kaksi hallitsevaa ja johtavaa pyrkimystä, joita me seuraamme, minne ne meitä johtavatkin, toinen synnynnäinen, nautintojen halu, toinen hankittu, nimittäin arvelu, joka tähtää siihen, mikä on parasta. Nämä ovat meissä toisinaan sopusoinnussa, mutta toisinaan ne joutuvat riitaan keskenään. Ja silloin on milloin toinen, milloin toinen voitolla. Jos nyt arvelu järjellisen harkinnan perusteella johtaa meidät siihen, mikä on parasta ja jos se on voitolla, on tällä vallitsevalla tilalla nimi kohtuullisuus. Mutta kun halu järjettömästi vetää meitä nautintoihin ja on meissä hallitsevana, kutsutaan tätä sen valtaa hillittömyydeksi. Mutta hillittömyys on moniniminen käsite, se kun on moniosainen ja monenlaatuinen. Ja se näistä sen lajeista, joka sattuu olemaan etualalla, vaikuttaa sen, että sen omistajaa nimitetään sille kuuluvalla nimellä, joka ei suinkaan ole kaunis eikä omistamisen arvoinen. Sillä syömiseen kohdistuvaa halua, joka voittaa parhaan harkinnan ja muut halut, kutsutaan ahmattiudeksi ja se on myöskin hankkiva omistajalleen samaa tarkoittavan nimityksen. Mitä taas siihen haluun tulee, joka on yksinvaltias juomisen alalla ja joka johtaa omistajaansa tätä tietä, niin on selvää, minkä nimityksen se saa. Ja mitä muihin sisarnimityksiin ja sisarhalujen nimityksiin tulee, on selvää, mikä nimitys soveltuu kulloinkin vallassa olevalle. Minkä halun takia kaikki edellä lausuttu on sanottu, on kai jo jokseenkin selvää, mutta kaikki on selvempää julkilausuttuna kuin lausumattomana. Sillä se halu, joka järjettömästi voittaa oikeaan pyrkivän arvelun ja joka tähtää kauneuden nautintoon ja jota sen sukulaishalut raskaasti raskauttavat pyrkimyksellä ruumiiden kauneuteen, saa voittoiseksi päästyään itse tästä raskaudesta nimen ja sitä kutsutaan rakkaudeksi.[23]
Mutta, rakas Phaidros, näyttääkö sinusta kuten minusta itsestäni, että olen joutunut jumalallisen innostuksen valtaan?
PHAIDROS: Varmasti, Sokrates, on ainakin epätavallinen puhetulva vallannut sinut.
SOKRATES: Kuule siis hiljaa minua! Sillä tosiaankin näyttää olevan jumalallinen tämä paikka, niin että sinun ei pidä ihmetellä, jos useastikin puheen kestäessä joudun nymfien lumoihin. Sillä se, mitä nyt lausun, ei enää ole kaukana dithyrambeista.
PHAIDROS: Olet aivan oikeassa.