SOKRATES: Tähän olet sinä syypää. Mutta kuule edelleen, sillä kukaties voisi se, mikä lankeaa päälleni, hävitä tiehensä. Siitä kuitenkin pitäköön jumala huolen, meidän on jälleen puheessamme käännyttävä pojan luo.
Hyvä, paras ystävä! Se siis, mikä on käsiteltävänämme, on nyt lausuttu ja määritelty, ja tätä silmälläpitäen esittäkäämme, mitä on jäljellä: mitä hyötyä tai vahinkoa siitä, joka rakastaa, tai siitä, joka ei rakasta, todennäköisesti sille koituu, joka tekee heille mieliksi?
Sen, jota himo hallitsee ja joka on nautinnon orja, on välttämättä koetettava saattaa se, jota hän rakastaa, mieluisimmaksi itselleen. Mutta himosta sairaalle on kaikki suloista, joka ei tee vastarintaa, mutta väkevämpi tai tasavertainen vastenmielistä. Senpä takia ei rakastaja mielellään siedä sitä, että lemmikki on häntä parempi tai hänen vertaisensa, vaan pyrkii aina tekemään hänet heikommaksi ja huonommaksi. Heikompi taas on oppimaton viisasta, pelkuri urhoollista, puhetaidoton puhetaitoista, hitaasti ajatteleva ajatuksiltaan nopeata. Kun niin paljon ja vielä enemmän huonoja ominaisuuksia syntyy rakastetun mielessä ja on siellä jo myötäsyntyneinä, niin on rakastajan pakko toisista iloita, toisia taas pyrkiä kehittämään, tai muussa tapauksessa menettää hetken nautinto. Hänen on pakko olla kateellinen ja pysyttämällä lemmikkiä erillään monesta muusta hyödyllisestäkin seurasta, mikä häntä enimmän kehittäisi mieheksi, aiheuttaa suurta vahinkoa, suurinta kuitenkin pysyttämällä lemmikkiä erillään sellaisesta, mikä häntä kehittäisi niin ymmärtäväiseksi kuin mahdollista. Tätä taas on jumalallinen viisauden harrastus (filosofia), josta rakastajan on pakko pitää lemmikkinsä kaukana, koska hän kovasti pelkää joutuvansa halveksituksi. Ja muutenkin on hänen pakko keksiä keinoja, jotta rakastaja olisi kaikessa tietämätön ja kaikessa ottaisi ohjetta rakastajasta. Tällaisena hän kyllä lienee toiselle mitä mieluisin, mutta itselleen mitä suurimmaksi vahingoksi. Sielun kannalta katsoen ei siis rakkautta tunteva mies millään tavoin ole hyödyllinen holhooja ja seuralainen.
Tämän jälkeen on katsottava, miten taas se, joka on tullut pakoitetuksi tavoittelemaan miellyttävää hyvän asemasta, vaalii sen ruumiin tilaa ja hoitoa, jonka herraksi hän on tullut. Silloin osoittautuu, että hän etsii velttoa, ei karaistunutta, ei sellaista, joka on kasvanut kirkkaan auringon valossa, vaan sellaista, joka on kasvanut synkässä varjossa, joka on kokematon miesmäisissä voimankoetuksissa ja ankarissa ponnistuksissa ja tottunut veltostuneeseen ja epämiehekkääseen elämäntapaan, joka koristautuu vierain värein ja koristuksin omien puutteessa ja joka harrastaa kaikkea muuta, mikä läheisesti tähän kuuluu. Tämä on tunnettua eikä sitä kannata pitemmälle selvitellä, vaan rajoitumme vain yhteen pääkohtaan ja siirrymme sitten toiseen asiaan: tällainen ruumis herättää sodassa ja kaikissa muissa tärkeissä tilanteissa vihollisissa rohkeutta, mutta ystävissä ja rakastajissa itsessään pelkoa. Tämä jätettäköön nyt tunnettuna sikseen.
Tämän jälkeen on esitettävä, mitä hyötyä tai vahinkoa rakastavan seura ja holhonta tuottaa omaisuudellemme. Nyt on ilmeistä jokaiselle, mutta erittäinkin rakastajalle, että hän toivoisi ennenkaikkea rakastetulta puuttuvan rakkaimman, suopeimman ja jumalallisimman omaisuuden. Sillä hän näkisi mielellään, että hän menettäisi isän, äidin, omaiset ja ystävät, koska nämä hänen mielestään häiritsevät ja moittivat suloisinta yhteyttä hänen kanssaan. Mutta jos hänellä on omaisuutta joko kullassa tai jossakin muussa tavarassa, ei häntä hänen mielestään ole helppo valloittaa eikä valloitettuna helppo käsitellä. Tästä siis on se aivan välttämätön seuraus, että rakastaja kadehtii lemmikkiä, jos hänellä on omaisuutta, ja iloitsee, kun se häviää. Vielä sen lisäksi rakastaja mahtaa toivoa, että lemmikki niin pitkän ajan kuin mahdollista on naimaton, lapseton ja koditon, haluten mitä kauimmin nauttia tuota hänelle niin suloista hedelmää.
Onpa vielä muutakin pahaa, mutta joku haltia on enimpään sekoittanut hetkellistä nautintoa. Niinpä imartelijaankin, kamalaan otukseen ja suuren tuhon tuojaan, on luonto sekoittanut lahjan tuottaa nautintoa, eikä aivan epähienoakaan. Hetairaa voisi myös moittia vahingolliseksi ja useita muita olentoja ja asioita, joilla kuitenkin on se ominaisuus, että ne hetkisen ovat mitä suloisimmat. Mutta lemmikille on rakastaja vielä sen lisäksi, että on turmiollinen, jokapäiväisessä kanssakäymisessä jotakin kaikkein vastenmielisintä. Sillä jo vanha sananlasku sanoo samanikäisten toisiaan huvittavan. Samanikäisyys näet johtaa samanlaisiin nautintoihin ja herättää tämän yhtäläisyyden kautta ystävyyttä. Ja sittenkin seurustelu samanikäisten kesken herättää kyllästymystä. Edelleen sanotaan pakon kaikessa tuntuvan kaikille raskaalta, ja pakkoa taas on erikoisesti iän erilaisuuden lisäksi rakastajan suhteessa lemmikkiin. Sillä ollen vanhempi hän seurustellessaan nuoremman kanssa ei tahdo tästä erkaantua päivin eikä öin, vaan häntä hallitsee vastustamaton intohimo, joka häntä johtaa aina lahjoittaen hänelle nautintoja, antaen hänen nähdä, kuulla ja kosketella sekä kaikin aistein aistita rakastettuaan, niin että hän hellittämättä nautinnolla häntä palvelee. Mutta mitä lohdutusta tai mitä nautintoja saattaa hän tuottaa rakastetulle, voidakseen estää tätä, joka yhtä pitkän ajan saa olla hänen seurassaan, joutumasta äärimäisen inhon valtaan, kun hän saa nähdä jo iäkkäät, nuoruuden kukoistuksen menettäneet kasvot, ja muuta, mitä tähän ilmiöön liittyy, minkä kuvailemistakaan ei ole nautinto kuulla, saati sitten todellisuudessa alituisen pakon alaisena joutua sen kanssa kosketuksiin, kun häntä kaikessa ja kaikilta epäluuloisesti vartioidaan, kun hän saa kuulla sopimattomia ja liioittelevia kiitossanoja ja samalla tavoin haukkumasanoja, jotka selvänkään suusta lähteneinä eivät ole siedettäviä, mutta juopuneen lausumina ovat, puhumattakaan siitä, että ovat sietämättömiä, häpäiseviä, sen rivouksien höystämän ja ruokottoman puhetavan takia, jota tämä käyttää.
Niin kauan kuin hän rakastaa, on hän turmiollinen ja vastenmielinen, ja lakattuaan rakastamasta, hän on uskoton vastaisuuteen nähden, jota varten hän monin valoin ja rukouksin teki monia lupauksia ja näin vaivoin sai toisen sietämään silloista vaivalloista yhdessäoloa, etujen toivossa. Mutta silloin kun hänen pitäisi täyttää lupauksensa, onkin hän vaihtanut itsessään hallitsijaa ja esimiestä, rakkauden ja hulluuden sijaan saavuttanut järkevyyden ja mielen terveyden ja on lemmikkinsä huomaamatta tullut toiseksi ihmiseksi. Mutta tämä vaatii korvausta entisestä, muistuttaen häntä siitä, mitä on tehty ja puhuttu, siinä uskossa, että hän keskustelee saman ihmisen kanssa. Toinen taas ei ujoudesta rohkene sanoa, että hänestä on tullut toinen mies eikä tiedä, miten täyttää järjettömän valtakauden aikuiset valat ja lupaukset, kun hän nyt on tullut järkeväksi ja mieleltään terveeksi, jottei hän tekemällä kuten entinen itsensä tulisi sen kaltaiseksi ja jälleen samaksi. Pakolainen hänestä tulee tämän johdosta, ja pakotettuna syömään sanansa entinen rakastaja, liuskan pudottua toisella tavalla[24] (onnen käännyttyä) saa vaihtaa osaa ja pötkiä tiehensä. Toinen tulee pakotetuksi ajamaan häntä takaa kiukuissaan ja manaten, oivaltamatta, miten koko asia alusta alkaen on, nimittäin ettei hänen milloinkaan tulisi olla mieliksi sille, joka rakastaa ja pakosta on järjetön, vaan paljon ennemmin sellaiselle, joka ei rakasta ja on järkevä; että hänen muussa tapauksessa olisi pakko antautua epäluotettavalle, ärtyisälle, kateelliselle, epämiellyttävälle, omaisuudelle turmiolliselle ja ruumiin hyvinvoinnille turmiolliselle, mutta ennen kaikkea sielun kehitykselle turmiolliselle. Ja sitähän arvokkaampaa ei tosiaankaan ole eikä koskaan tule olemaan ihmisillä eikä jumalilla. Tätä tulee siis, poika, miettiä ja tuntea rakastajan ystävyys: ettei siihen liity hyväntahtoisuutta vaan että se tähtää tyydytykseen kuten ruuan halu.
"Kuin sudet lampaita lempivät niin myös lempijät poikaa".[25]
Tässä se on, Phaidros. Enää et saa kuulla minun puhuvan pitemmälti, vaan olkoon puhe nyt lopussa.
PHAIDROS: Ja minä kun luulin, että sinä olit vasta puolivälissä ja että sinä tulisit puhumaan samaa siitä, joka ei rakasta, mitenkä hänelle tulee ennemmin olla mieliksi, ja osoittamaan kaikki ne edut, mitä hänellä puolestaan on. Miksi siis lopetat nyt jo, Sokrates?