SOKRATES: Etkö ole huomannut, miekkonen, että jo lausun heksametrejä, enkä enää dithyrambeja, ja näin teen moittiessani. Jos minä nyt alan kiittää tuota toista, niin mitä luuletkaan minun sepittävän? Tiedätkö sinä, että nymfit, joiden uhriksi sinä olet minut vakaasta aikomuksesta heittänyt, saattavat minut kerrassaan haltioihini. Sanon siis yhdellä sanalla, että yhtä paljon kuin toisessa on sitä, mistä sitä moitimme, yhtä paljon on toisessa aivan päinvastaista, hyvää. Ja mitä pitkistä puheista? Sillä molemmista on kyllin sanottu. Ja saakoon nyt esitelmäni sen kohtalon kuin se ansaitsee! Minä menen tämän joen ylitse ja lähden pois, ennenkuin sinä ehdit pakottaa minua johonkin vielä suurempaan juttuun.
PHAIDROS: Älä vielä ainakaan, Sokrates, ennenkuin helle on ohitse! Vai etkö näe, että nyt on puolipäivä, n.s. auringon kiintokohta? Jääkäämme tänne keskustelemaan siitä, mitä on puhuttu; niin pian kuin ilma viilenee, lähdemme.
SOKRATES: Jumalallinen olet sinä, Phaidros, suhtautumisessasi puheisiin, aivan yksinkertaisesti ihmeellinen. Minä luulen näet, että kaikista, joita sinun elämäsi aikana on pidetty, ei kukaan ole saanut useampia syntymään kuin sinä, joko sinä sitten itse olet niitä pitänyt tai jollakin erikoisella tavalla pakottanut toisia niitä pitämään. Thebalaista Simmiasta[26] en ota lukuun. Kaikista muista olet vahvasti voitolla. Nytkin sinä taas näytät aiheuttaneen sen, että yksi puhe pidetään.
PHAIDROS: Et ainakaan mitään sotaa julista minulle. Mutta miten ja mikä puhe nyt syntyy?
SOKRATES: Kun minä, hyvä ystävä, olin aikeissa kulkea joen poikki, niin ilmestyi minulle haltiani[27] ja tavallinen ennemerkki — se pidättää minua aina siitä, mitä aion tehdä — ja olin kuulevinani sieltä äänen, joka ei salli minun poistua, ennenkuin olen puhdistautunut, ikäänkuin olisin jotakin rikkonut jumaluutta vastaan. Olen kyllä ennustaja, en tosin erikoisen pätevä, vaan kuten lukutaidossa kehnot, noin vain omiksi tarpeikseni. Selvästi minä jo huomaan syntini. Onhan toki sielussakin, hyvä ystävä, jokin määrä ennustuskykyä. Sillä jo kotvan aikaa minun puhuessani on jokin herättänyt minussa levottomuutta ja minä pelkään melkein, kuten Ibykos[28] sanoo, että minä ostaisin kunniaa ihmisiltä tekemällä jotakin syntiä jumalia vastaan. Mutta nyt olen huomannut rikokseni.
PHAIDROS: Mitä sinä sitten tarkoitat?
SOKRATES: Hirveän puheen, Phaidros, olet sekä sinä itse tänne kuljettanut että pakottanut minut pitämään.
PHAIDROS: Mitenkä niin?
SOKRATES: Yksinkertaisen ja jossakin määrin jumalattoman. Ja mikä saattaisi olla hirveämpää kuin tämä.
PHAIDROS: Ei mikään, jos sinä vain puhut totta.