SOKRATES: Sen minä uskon, niin kauvan kuin pysyt sinä, mikä sinä olet.
PHAIDROS: Puhu siis nyt rohkeasti!
SOKRATES: Missähän on poika, jolle minä puhuin? Hänen pitäisi kuulla tämäkin, jottei hän sitä kuulematta ehtisi tekemään sille mieliksi, joka ei rakasta.
PHAIDROS: Hän on aina aivan lähelläsi, kun sinä vain haluat.
SOKRATES: Tiedä siis, kaunis poika, että edellinen puhe oli myrrinusilaisen miehen, Pythokleen pojan, Phaidroksen. Se, jonka nyt aion esittää, on himeralaisen Stesikhoroksen, Euphemoksen pojan.[30] Se on esitettävä seuraavasti: Ei ole tosi se puhe,[31] joka väittää, että silloinkin, kun on olemassa joku, joka rakastaa, ennemmin tulee olla sille mieliksi, joka ei rakasta, sentakia että edellinen on hullu, jälkimäinen taas terve mieleltään.[32] Jos asia olisi yksinkertaisesti niin, että hulluus on pahaa, olisi tämä väite paikallaan. Mutta nyt tulevatkin meille suurimmat hyvyydet hulluudesta, joka annetaan jumalallisena lahjana. Sillä Delphoin naisprofeetta[33] ja Dodonan[34] papittaret ovat hulluudessaan tehneet Hellaalle sekä yksityisten että valtioiden asioissa useita kauniita tekoja, mutta täydessä järjessään ollen vähäisiä tai ei mitään. Ja jos me puhuisimme Sibyllasta ja kaikista muista, jotka jumalallisella ennustustaidollaan ovat useille edeltäpäin julistaneet tulevia asioita ja siten auttaneet heitä monessa kohden menettelemään oikein, niin kävisimme pitkäveteisiksi puhuessamme sellaista, mikä on jokaiselle tuttua. Se kuitenkin ansaitsee mainitsemista, että entisajan miehistä ne, jotka määräsivät nimitykset, eivät pitäneet hulluutta (maniaa) häpeällisenä eikä häpeänä. Sillä eivät he siinä tapauksessa olisi sovittaneet juuri tätä nimitystä kauneimpaan taiteeseen, jonka avulla tulevaisuutta arvostellaan, ja kutsuneet sitä manike'ksi (hullaantumistaidoksi), vaan koska he pitivät sitä kauniina, joka kerta kun se syntyy jumalallisen sallimuksen kautta, ovat he antaneet tämän nimen. Mutta nykyajan ihmiset ovat mauttomasti tunkeneet väliin t:n ja kutsuneet sitä mantike'ksi[35] (ennustustaidoksi). Niinpä ovat he nimittäneet ymmärtäväisten ihmisten tulevaisuudentutkimusta, joka on nojautunut lintuihin ja muihin merkkeihin, he kun ajattelulla hankkivat inhimilliselle arvelulle järkeä ja tietoa, oionoistike'ksi, jota uudemman ajan ihmiset komeillen venyttämällä o:ta oo:ksi kutsuvat oioonistiké'ksi. (linnunkatsontataidoksi). Niin paljoa pyhempi ja arvokkaampi kuin ennustustaito on linnunkatsontataitoa, sekä nimi nimeä että toimi tointa, niin paljoa tervejärkisyyttä kauniimman todistavat entisajan ihmiset hulluuden olevan, tuon jumalien lahjan niin paljoa kauniimman ihmisavua. Vieläpä suurimmista taudeista ja kärsimyksistä, jotka joidenkuiden muinaisten jumalien tuomioitten johdosta ovat levänneet muutamien sukujen yllä, on hulluus, asetuttuaan asumaan ihmisiin ja ennustettuaan heille tulevia asioita, vapauttanut ne, joiden on tullut saada vapautus. Se on näet turvautunut jumalien rukoilemiseen ja palvomiseen — ja sitä tietä päästyään osalliseksi puhdistus- ja vihkimenoista saattanut sen, joka on siitä osallinen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden turvalliseksi, löytämällä sille, joka on oikealla tavalla hullu ja haltioissaan, vapautuksen nykyisistä onnettomuuksista. Kolmas laji innoitusta ja hulluutta, nimittäin se, joka on kotoisin runottarista, valtaa hennon ja puhtaan sielun, ja innostaa ja kiihoittaa sitä juhlalauluihin ja muuhun runouteen ja kasvattaa jälkeentulevia ihannoimalla tuhansia esi-isien töitä. Ken taas ilman runotarten suomaa hulluutta saapuu runouden oville, luullen että hän pelkän taidon nojalla on kehittyvä aidoksi runoilijaksi, on itse jäävä vihkimättömänä epätäydelliseksi ja tämän, terveesti ajattelevan, runous jää varjoon hulluuden täyttämien luoman runouden rinnalla.
Näin paljon ja vielä useampia jumalista lähtevän hulluuden kauniita tekoja saatan esittää, niin että meidän ei pidä pelätä juuri tätä, älköönkä meitä hämmentäkö joku puhe, joka peloittaa meitä sillä, että tulee ystäväksi valita mieluummin terveesti ajatteleva kuin hurmiotilassa oleva. Vaan vasta sitten saakoon tämä puhe voitonpalkinnon, jos se edellisen lisäksi voi osoittaa, että jumalat eivät lähetä rakkautta hyödyksi rakastavalle ja rakastetulle. Meidän taas on todistettava vastakohta, että tällainen hulluus annetaan jumalien taholta mitä suurimmaksi onneksi. Mutta tämä todistus on oleva rikkiviisaista epäluotettava, viisaista luotettava. Ensinnäkin tulee saada oikea tieto sielun sekä jumalallisesta että inhimillisestä luonnosta tutkimalla sitä, mitä se kokee ja tekee. Todistelun alku on seuraava:
Jokainen sielu on kuolematon.[36] Sillä se, mikä iäti liikkuu, on kuolematonta. Mutta sen elämä, joka liikuttaa jotakin muuta ja jonka jokin muu panee liikkeeseen, loppuu, koska sen liikekin pysähtyy. Vain se, mikä liikuttaa itseään, ei milloinkaan lakkaa liikkumasta, koska se ei jätä itseänsä, vaan on kaikelle muullekin, mikä liikkuu, liikkeen lähde ja alku. Alku taas on jotakin syntymätöntä. Sillä alustahan täytyy kaiken syntyväisen syntyä, mutta sen ei mistään. Sillä jos alku syntyisi jostakin, ei se enää olisi alku. Mutta koska se on jotakin syntymätöntä, täytyy sen olla myös jotakin häviämätöntä. Sillä jos alku häviää, ei se itse enää voi milloinkaan syntyä mistään, eikä siitä voi syntyä muuta, koska kerran kaiken tulee syntyä alusta. Näin on siis liikunnon alku se, mikä itseänsä liikuttaa. Ja sen ei ole mahdollista hävitä eikä syntyä, tai silloin koko taivas ja koko maailma luhistuisi ja seisoisi paikallaan eikä niillä olisi mitään, mikä panisi ne liikkumaan ja saisi ne syntymään. Kun kuolemattomaksi on osoittautunut se, mikä itsestänsä liikkuu, ei kenenkään tarvitse hävetä, joka selittää sielun olemuksen ja käsitteen juuri täksi, Sillä jokainen ruumis, jolle liikkuminen tulee ulkoapäin, on sieluton, se taas, jolle se tulee sisältä, siitä itsestään, on sielullinen, koska tämä on sielun luonne. Jos asian laita siis on se, että se mikä panee itsensä liikkeeseen, ei ole muuta kuin sielu, täytynee sielun olla jotakin syntymätöntä ja häviämätöntä.
Riittäköön tämä sielun kuolemattomuudesta. Sen olemuksesta on sanottava seuraavasti: Vaaditaan joka tapauksessa aivan jumalallista ja laajaa esitystä osoittamaan millainen se on, mutta inhimillinen ja lyhyempi voi selittää, mihin sitä voi verrata. Näin me nyt tahdomme asian esittää. Verrattakoon sitä siivekkään valjakon ja ajomiehen yhdistyneeseen voimaan. Jumalien hevoset ja ajomiehet ovat kaikki itse hyviä ja hyvistä syntyisin, mutta muilla on kaikki sekoitettua. Ensiksikin ohjaa meidän ohjaajamme valjakkoa, sitten on hevosista hänellä toinen kaunis ja hyvä ja sellaisista syntyisin, toinen taas päinvastainen ja päinvastaisista syntyisin. Vaikeata ja vaivalloista on sentähden pakostakin ohjata sitä, mikä meissä on.
Mutta nyt on koetettava selittää, mistä johtuvat nimitykset kuolevainen ja kuolematon olento. Kaikki mikä on sielua, vallitsee kaikkea sielutonta ja kulkee halki koko taivaan esiintyen milloin toisessa, milloin toisessa hahmossa. Jos sielu on täydellinen ja siivekäs,[37] liikkuu se korkeimmissa ilmapiireissä ja hallitsee koko maailmaa. Se taas, joka on kadottanut siipensä, ajelehtii sinne tänne, kunnes se osuu johonkin kiinteään, jonne se asettuu asumaan, pukeutuen maiseen ruumiiseen, joka näyttää itseään liikuttavan sen voimasta. Tämä kokonaisuus, sielu ja ruumis yhdistyneenä, on saanut nimen elävä olento ja liikanimen kuolevainen. Nimitys kuolematon taas ei johdu mistään järjellisesti perustellusta syystä, vaan sekä näkemättä että kylliksi käsittämättä jumalaa me kuvittelemme sitä joksikin kuolemattomaksi olennoksi, jolla on sielu ja jolla on ruumis, ja nämä iäisesti yhtyneinä. Tämä olkoon nyt ja sanottakoon sillä tavoin kuin se on jumalalle rakasta! Mutta käykäämme etsimään syytä siipien häviämiseen, miksi ne putoavat sielusta. Se on suunnilleen seuraava:
Siivellä on luonnostaan kyky viedä ylös sitä, mikä on painavaa, ja kohottaa sitä korkeuksiin, missä jumalien suku asuu, ja kaikesta ruumiillisesta on se enimmin osallista siitä, mikä on jumalallista. Se, mikä on jumalallista, on kaunista, viisasta, hyvää ja kaikkea muuta tällaista. Tämä kasvattaa ja kehittää sielun siipiä, mutta mikä on häpeällistä, huonoa ja yleensä vastakkaista äsken mainitulle, riuduttaa niitä ja tuhoaa ne. Suuri hallitsija taivaassa, Zeus, ajaa siivekkäitä vaunuja ja kulkee ensimäisenä järjestäen kaikki ja pitäen kaikesta huolta, ja häntä seuraa jumalien ja haltiain sotajoukko, järjestettynä yhteentoista osastoon. Sillä Hestia[38] yksin jää jumalien asuntoon, muista taas kaikki ne, jotka on luettu kahdentoista lukuun, kulkevat johtavina jumalina edellä, kukin siinä järjestyksessä kuin hänelle on määrätty. Nyt on paljon autuaallisia näköaloja ja kulkuteitä taivaan piirin sisäpuolella, joita kohti autuaitten jumalien suku kääntyy jokaisen suorittaessa omaa tehtäväänsä. Joka kulloinkin tahtoo ja voi, saa seurata. Sillä kateus asustaa ulkopuolella jumalien piirin. Aina taas kun he menevät aterialle tai kemuihin, kulkevat he jyrkästi ylöspäin kohti taivaanlaen ylintä kohtaa. Jumalien vaunut, jotka tasapainossaan ovat helposti ohjattavia, kulkevat helposti, mutta muut vain vaivoin. Sillä pahuuden vaivaama hevonen painuu alas, jolleivät ohjaajat ole sitä kauniisti kasvattaneet, vaipuen maata kohti ja painaa vaunuja mukanaan, ja siitä johtuu sielulle äärimäisiä ponnistuksia ja taisteluita. Kuolemattomiksi kutsutut sielut taas saavuttuaan korkeimmalle huipulle kulkevat sen ulkopuolelle ja pysähtyvät taivaan selälle; ja heidän siellä seistessään kuljettaa kiertoliike heitä ympäri, ja he saavat nähdä sen, mitä on taivaan ulkopuolella.