Ylitaivaallista paikkaa ei ole kukaan täkäläinen runoilija laulanut eikä ole milloinkaan laulava sen arvon mukaisesti. Mutta se on seuraavanlainen: (On näet uskallettava lausua totuus, erittäinkin kun puhuu totuudesta.) Värittömän, muodottoman ja näkymättömän todellisesti olevaisen olemuksen voi havaita ainoastaan sielun ohjaaja, järki, ja tämän tosiolevan ympärillä on tämä paikka sillä, mikä kuuluu todelliseen tietoon. Kun siis jumalan ymmärrys saa ravintonsa järjestä ja tiedosta — ja samoin jokaisen sielun ymmärrys, joka vain on vastaanottavainen sille, mikä on oikeata — niin se nähtyään jonkun ajan päästä olevaisen riemuitsee ja saa ravintoa ja onnea toden katselemisesta, kunnes kiertoliike vie sen samaan paikkaan (mistä se on lähtenyt). Kiertomatkallaan saa se nähdä itse oikeamielisyyden, kohtuullisuuden, tiedon, ei sitä, jolla on synty, ei sitä, joka on milloin millaistakin riippuen siitä, mitä se koskee siitä, mitä me nyt kutsumme todeksi, vaan sen tiedon, joka on siinä, mikä on todellisesti olevaista. Ja kun se samalla tavoin on muutenkin saanut nähdä todellisesti olevaisen ja siitä nauttinut, laskeutuu se jälleen sisälle taivaaseen ja palaa kotiin. Ja kun se on saapunut kotiin, asettaa ajomies hevoset seimen luo, heittää heidän eteensä ambrosiaa ja juottaa niitä sen jälkeen nektarilla.

Tämä on jumalien elämää. Mitä muihin sieluihin tulee, niin se, joka parhaiten seuraa jumalaa ja on enimmän hänen kaltaisensa, kohottaa ajajan päätä ulkopuoliseen avaruuteen ja kulkee sen mukana kiertoretken, mutta hevoset häiritsevät sitä ja se voi tuskin nähdä olevaisen. Toinen taas milloin nousee, milloin laskee ja hevosten vallattomuuden takia osan näkee, osaa ei. Kaikki muut sielut tosin seuraavat pyrkien ylöspäin, mutta siihen kykenemättöminä ne ajelehtivat alemmissa piireissä tallaten ja tuuppien toisiaan, toisen yrittäessä päästä toisen edelle. Näin syntyy hälinää, kiistaa ja hikoilua äärimäisessä määrin ja ohjaajien kehnouden takia useat tulevat raajarikkoisiksi, useilta taas taittuu paljon sulkia, ja kaikki palaavat paljon vaivaa nähtyään tulematta vihityiksi olevaisen katselemiseen, ja palattuaan on heillä ravintona pelkkä arvelu,[39] ja tuo suuri into päästä näkemään, missä totuuden kenttä on, johtuu juuri siitä, että siellä olevalta niityltä tulee sielun parhaalle osalle sopiva ruoka ja siipien luontainen voima, jolla sielu kohoaa ylös, saa siitä ravintoa. Ja Adrasteian[40] laki on tämä, että jokainen sielu, joka tultuaan jumalan seuralaiseksi näkee jotakin siitä, mikä on totta, on toiseen kiertokulkuun saakka oleva vahingoittumattomana, ja jos se voi aina näin tehdä, aina vahingosta vapaana. Mutta kun se voimatta seurata ei tätä näe vaan joutuneena johonkin onnettomuuteen täyttyy unohduksesta ja huonoudesta ja niin käy painavaksi ja painavaksi käytyään menettää siipensä ja putoaa maahan, silloin on voimassa laki, ettei sitä ensi syntymässä istuteta mihinkään eläimelliseen luontoon, vaan se, joka on nähnyt enimmän, joutuu sellaisen miehen siemeneen, josta on tuleva viisauden tai kauneuden rakastaja tai runotarten ja rakkauden palvoja; seuraava joutuu lainkuuliaisen tai sotaisan ja hallintakykyisen kuninkaan siemeneen; kolmas valtiomiehen, tai jonkun taloudenhoitajan tai elinkeinonharjoittajan siemeneen, neljäs rasittavien ruumiinharjoitusten harrastajan siemeneen tai sellaisen, jonka toimialana on ruumiin parantaminen, viides on elävä tietäjän tai salamenoihin pyhitettyä elämää; kuudennelle sopii runoilijan elämä tai jonkun muun, joka harjoittaa jäljittelyä, seitsemännelle käsityöläisen tai maamiehen elämä, kahdeksannelle sofistin tai kansansuosion tavoittelijan, yhdeksännelle itsevaltiaan.

Kaikista näistä saa se, joka on elänyt oikeamielisesti, osakseen paremman kohtalon, joka vääryyttä tehden, huonomman. Sillä samaan paikkaan, mistä kukin sielu on lähtenyt, ei se kymmenessätuhannessa vuodessa palaa. Sillä se ei saa siipiä ennenkuin näin pitkä aika on kulunut, lukuunottamatta sen sielua, joka ilman vilppiä on harrastanut filosofiaa tai filosofisesti harjottanut poikarakkautta. Nämä saavat siivet kolmantena tuhatvuotisena ajanjaksona, jos ne kolmasti peräkkäin valitsevat tämän elämäntavan, ja palaavat kolmantenatuhannentena vuotena. Muut taas joutuvat, kun ovat päättäneet ensimäisen elämänsä, tuomittaviksi ja tuomittuina joutuvat toiset maanalaisiin rankaisupaikkoihin ja kärsivät siellä rangaistuksensa, toiset taas nostaa heidän tuomionsa johonkin taivaan paikkaan, ja he viettävät siellä elämää, joka vastaa sitä, mitä he ihmishaahmossa ovat eläneet. Mutta tuhannentena vuotena joutuvat molemmat seuraavaa elämää koskevaan arvanheittoon ja vaaliin, ja kukin valitsee sen elämän, minkä hän haluaa. Silloin voi ihmissielu joutua eläimen elämään, ja eläimestä se, joka kerran oli ihminen, takaisin ihmiseen. Sillä se, joka ei milloinkaan ole nähnyt totuutta, ei ole pääsevä tähän hahmoon. Sillä ihmisen täytyy ymmärtää se, mitä kutsutaan käsitteeksi, joka useista aistimuksista ajatuksen kokoamana yhtyy yhdeksi. Mutta tämä taas on sen muistelemista, jota sielumme kerran on nähnyt kulkiessaan yhdessä jumalan kanssa katsoen ylitse sen, minkä me nyt sanomme olevan olemassa, ja kohottautuen todellisesti olevaiseen. Sentakia onkin oikein, että filosofin henki saa siivet. Sillä muistillaan se kykynsä mukaan pysyttäytyy siinä, missä pysyttäytymällä jumala on jumalallinen. Ja kun ihminen oikein käyttää tällaisia muisteluja, voi hän ja vain hän aina vihkiytyen täydellisiin vihkimenoihin tulla todella täydelliseksi. Kun hän näin pysyttäytyy erillään inhimillisistä harrastuksista ja omistautuu sille, mikä on jumalallista, soimaa häntä suuri yleisö pitäen häntä mielipuolena, eikä huomaa sitä, että hän on jumalan innoittama.[41]

Tähän on siis tullut koko meidän puheemme neljännestä lajista hulluutta, jonka takia jotakuta — kun hän näkee täkäläisen kauneuden ja muistellen todellista kauneutta saa siivet ja siivekkäänä haluaa lentää ylöspäin, mutta ei siihen kykenekään ja silloin linnun tavoin katsoo ylös ja on välittämättä siitä, mikä on täällä alhaalla — syytetään siitä, että on hulluuden tilassa, tähän on siis puheemme tullut, että juuri tämä on kaikista hurmiotiloista paras ja parasta alkuperää sekä sille, joka sen omistaa, että sille, joka siitä pääsee osalliseksi ja että kauneutta rakastavaa, joka on tästä hulluudesta osallinen, kutsutaan rakastajaksi. Sillä, kuten sanottu, on jokainen ihmissielu luonnostaan katsellut olevaista; muuten se näet ei olisi tullutkaan tähän olentoon. Mutta joka sielulle ei ole helppoa näiden olojen johdosta muistella noita entisiä, ei niille, jotka pikimältään ovat nähneet sen, mitä siellä oli, eikä niille, jotka pudottuaan tänne ovat joutuneet onnettomuuteen, niin että he jonkun seurustelun johtamina siihen, mikä on väärää, ovat unohtaneet sen pyhän, minkä silloin näkivät. Jää vain harvoja, joilla on muistia riittämiin. Kun ne saavat nähdä jonkin jäljennöksen sikäläisestä maailmasta, joutuvat he haltioihinsa eivätkä enää hallitse itseänsä, mutta eivät tiedä mitä he oikeastaan kokevat, koska he eivät sitä havaitse tarpeeksi selvästi. Nyt ei oikeamielisyyden, kohtuullisuuden ja kaiken muun sieluille arvokkaan täkäläisissä jäljennöksissä ole mitään loistoa, vaan tylsillä välikappaleilla voivat ainoastaan harvat, kun he menevät näiden kuvien luo, nähdä sen suvun, jota on jäljennetty. Kauneus oli silloin loistavaa nähdä, kun autuaallisen kuoron seurassa — me kulkien Zeun saatossa, toiset toisten jumalain — näimme autuaallisen näyn ja näytelmän ja kun meidät vihittiin salamenoihin, joita on oikeus sanoa autuaallisimmiksi ja joita me harjoitimme itse nuhteettomina ja kohtaamatta niitä onnettomuuksia, jotka myöhemmin meitä odottivat, vihittyinä ja pyhitettyinä katsellen täydellisiä, yksinkertaisia, muuttumattomia ja autuaita olentoja puhtaassa valossa itse puhtaina ja ilman merkkiäkään siitä, jota me nyt, kahlehdittuina siihen kuin simpukka, kannamme nimittäen sitä ruumiiksi.

Tämä olkoon sanottu mieliksi muistille, jonka takia nyt silloisen elämän kaipuusta on pitemmälti puhuttu. Mitä taas kauneuteen tulee, niin se, kuten sanoimme, loisti ollessaan tuossa toisessa maailmassa, ja tänne tultuamme me olemme käsittäneet sen selkeimmällä aisteistamme sen itse loistaessa kaikista selkeimmin. Sillä näkö on ruumiillisista aisteistamme terävin, mutta viisautta ei sillä nähdä. Se näet herättäisi kiihkeän rakkauden meissä, jos se tarjoaisi sellaisen selkeän kuvan itsestään nähtäväksi kuin kaikki muu, joka on rakastettavaa. Nyt on ainoastaan kauneus saanut tämän osan, että se on kirkkain ja enimmin rakkautta herättävä. Se, joka ei ole vastavihitty tai joka on turmeltunut, ei tunne kiihkeätä pyrkimystä täältä sinne, kauneutta itseään kohti, kun hän katselee sitä, millä täällä on sen nimi. Niinpä hän ei kunnioita sitä, sitä katsellessaan, vaan antautuneena nautinnon valtaan hän pyrkii nelijalkaisen eläimen tavoin siittämään ja synnyttämään lapsia ja kun hän raakuudessa yhtyy, ei hän pelkää eikä häpeä tavoitella luonnonvastaista nautintoa. Mutta kun vastavihitty, joka paljon on katsellut tuota silloista maailmaa, näkee jumalankaltaiset kasvot, jotka ovat hyvä jäljennös kauneudesta, tai jonkin ruumiin muodon, niin hän ensiksi värisee ja hänet valtaa jokin noista tuonnoisista pelontunteista, sitten hän katselee häntä kunnioittaen häntä kuin jumalaa, ja jollei hän pelkäisi joutuvansa täydellisen hullun huutoon, uhraisi hän lemmikille kuin pyhälle kuvalle tai jumalalle. Ja kun hän on nähnyt hänet, valtaa hänet ikäänkuin vilutaudin puuskan jälkeen lämmönvaihdos, hikoilu ja tavaton kuumuus. Sillä kun hän silmillään vastaanottaa kauneuden virtailun, lämpenee hän ja siten hänen sulkiensa idut ja hänen lämmettyään sulaa itujen ympäristö, joka jo kauan sitten kiinteäksi kovettuneena esti niitä versomasta. Ja kun ravintoa virtaa, paisuu sulkien ruoto ja kiiruhtaa kasvamaan juuresta yli koko sielun. Sillä ennen se oli kokonaan sulkien peittämä.

Sillä aikaa koko sielu kiehuu ja kuohuu, ja sen sielu, jolle alkaa kasvaa siipiä, tuntee samaa tunnetta kuin se hampaitten seutuvilla, jolle alkaa kasvaa hampaita: syhyntää ja ärsytystä ikenissä. Se kiehuu, on ärtynyt ja syhyy sen työntäessä ilmoille siipiä. Kun se siis luoden silmänsä pojan kauneuteen ja vastaanottaen sieltä virtaavat ja kaikkoavat osat — joita sentakia kutsutaankin kaihoksi[42] — kaihossa kostuu ja lämpenee, saa se lievennystä tuskasta ja riemastuu. Kun se joutuu hänestä erilleen ja kuivuu, niin kuivuvat myös tiehyitten suut, mistä siivet puhkeavat, menevät umpeen ja sulkevat siipien oraan, joka, kun siltä ja siihen liittyneeltä kaipuulta sulkeutuu tie, hyppii kuten suoneniskut ja tunkeutuu joka puolella sille tarjoutuvaan tiehyeen, niin että sielu yltympäriinsä tuntee pistoksia, raivoaa ja kärsii tuskia. Mutta jos sillä toiselta puolen on muisto kauniista, tuntee se riemua. Molempien näitten tunteitten sekaantuminen tekee sen levottomaksi tuon omituisen tilan takia ja neuvotonna se on raivoissaan, ja tässä raivon tilassa se ei voi öisin nukkua eikä päivin viipyä siinä paikassa, missä on, vaan juoksee kaihoissaan sinne, missä luulee näkevänsä sen, jolla on kauneus. Kun se on nähnyt hänet ja imenyt itseensä uuden kaipuun, niin se särkee sen, mikä on hyytynyt kiinteäksi, hengähtää ja vapautuu pistoksista sekä tuskista ja korjaa jälleen itselleen hetkellisesti mitä suloisimman nautinnon. Sentähden se ei vapaaehtoisesti hänestä luovu eikä pidä mitään suuremmassa arvossa kuin kauneutta, vaan unohtaa äidit, veljet ja kaikki toverit eikä välitä lainkaan siitä, että omaisuus huolimattomuuden takia häviää, halveksii kaikkea tahdikasta ja sopivaa, johon hän ennen pani suurta huolta, ja on valmis olemaan kaipuun esineen orja ja lepäämään tätä niin likellä kuin hän vain sallii.

Sillä sen kunnioituksen lisäksi, jota hän osoittaa kauneuden omistajalle, on hän tästä löytänyt ainoan mitä suurimpien kipujen parantajan. Tätä mielentilaa, kaunis poika, jota puheeni tarkoittaa, kutsuvat ihmiset rakkaudeksi (Erokseksi), mutta jos sinä kuulet, miksi jumalat sitä kutsuvat, niin sinä todennäköisesti tulet hymyilemään asian uutuuden takia. Muutamat Homerideista[43] lausuvat luullakseni salattujen säkeitten joukossa pari säettä Erokselle, joista toinen on jokseenkin uskallettu eikä erikoisen hyvä runomitaltaan. Näin he näet laulavat:

Siivehikäspä Eros nimi hällä on ihmisten mailla,
Vaan jumalilta Pteros nimen sai hän voimasta siipein.

Tähän voi uskoa tai olla uskomatta. Kuitenkin on juuri tämä rakastavaisten tila ja sen syy.

Se Zeun seuralaisista, joka joutuu rakkauden valtaan, voi voimakkaammin kantaa sen taakan, jonka siivekkääksi mainittu tuo mukanaan. Mutta kun ne, jotka ovat Areen palvelijoita ja hänen seurassaan ovat vaeltaneet, joutuvat Eroksen vangeiksi ja luulevat kärsivänsä jotakin vääryyttä rakastetun puolelta, käyvät he murhanhimoisiksi ja ovat valmiit uhraamaan itsensä ja lemmikkinsä. Näin on laita jokaiseen jumalaan nähden: kenenkä piiriin kukin kuului, sitä voimainsa mukaan kunnioittaen ja jäljitellen hän elää, niin kauan kuin hän on turmeltumaton ja elää täällä ensi syntyänsä, ja tällä tavoin hän seurustelee rakastettujen ja muiden kanssa ja heihin suhtautuu. Rakkaussuhteen kauneihin ihmisiin valitsee jokainen luonteensa mukaisesti ja pitäen rakastettua jumalanaan hän muovailee ja koristaa häntä kuin jumalankuvaa palvoakseen ja juhliakseen häntä. Zeulle kuuluvat pyrkivät siihen, että heidän rakastamansa olisi jotenkin Zeun kaltainen sielu. He katsovat siis, onko hän luonteeltaan filosofinen tai hallitsemaan sopiva, ja kun he hänet löydettyään ovat häneen rakastuneet, tekevät he kaikkensa, jotta hänestä tulisi sellainen. Jolleivät he ennemmin ole harrastaneet tällaista asiaa, niin he käyvät siihen silloin käsiksi ja ottavat oppia mistä vain voivat ja tutkiskelevat ominkin neuvoin. Ja kun he koettavat itsestään löytää jumalansa luonnon, onnistuvat he siinä, koska he ovat pakotettuja yhtäjaksoisesti katsomaan jumalaan, ja kun he muistissaan koskettavat häneen, niin he hänen innoittaminaan omaksuvat hänen tapansa siinä määrin kuin ihmisen on mahdollista saada itselleen jotakin osaa jumalasta. Ja pitäen rakastettua syynä tähän kiintyvät he häneen vielä enemmän. Jos he ammentavat Zeusta kuten Bakkhottaret,[44] niin vuodattavat he (mitä ovat ammentaneet) rakastettunsa sieluun ja tekevät, mikäli mahdollista, hänet oman jumalansa kaltaiseksi. Ne taas, jotka seurasivat Heraa, etsivät kuninkaallista rakastettua, ja kun ovat löytäneet sellaisen, menettelevät he tätä kohtaan samalla tavalla. Apollonin seuralaiset taas ja jokaisen muun jumalan halajavat sitä, että heidän poikansa olisi luonnostaan heidän jumalansa kaltainen, ja kun he ovat saaneet sellaisen omakseen, he sekä itse jäljittelevät jumalaa että koettavat lemmikkiä taivuttaa siihen, kasvattaa häntä ja johtaa häntä jumalan elintapaan ja olemukseen, kukin kykynsä mukaan, antamatta sijaa kateudelle tai epäjalolle vihamielisyydelle lemmikkiä kohtaan, vaan menetellen siten, että kaikin tavoin koettavat saattaa hänet itsensä ja sen jumalan kaltaiseksi, jota he kunnioittavat. Todellisesti rakastavien into ja vihkimys, jos he kuvaamallani tavalla saavuttavat, mitä haluavat, niin kaunis ja onnellistuttava, tulee rakkaudesta hullun ystävän taholta ystävän osaksi, jos hänet on valloitettu. Hänet valloitetaan taas seuraavalla tavalla.