Tämän tarun alussa jaoimme jokaisen sielun kolmeen osaan, joista kaksi on hevosenmuotoista ja kolmas ajomiehen tapainen. Säilyttäkäämme edelleen tämä jaoitus. Hevosista taas on, sanoimme me, toinen hyvä, toinen ei. Sitä me emme sanoneet, mikä on hyvän hyve, ja mikä pahan pahe, mutta nyt se on sanottava. Se niistä, joka on jalommassa asemassa, on vartaloltaan suora ja hyvärakenteinen, korkeakaulainen, kaarevaturpainen, vaaleanvärinen, mustasilmäinen, kunnianhimoinen hillitysti ja häveliäästi, oikean arvelun ystävä, ja sitä ohjataan ilman lyöntejä, pelkällä käskyllä ja sanalla. Toinen taas on notkoselkäinen, kömpelö, muodoton, paksuniskainen, lyhytkaulainen, tylppäturpainen, mustanvärinen, sen silmät ovat lasimaiset ja veristyneet, se on hillittömyyden ja uppiniskaisuuden ystävä, korvien ympäriltä paksukarvainen, kuuro ja se tuskin tottelee ruoskaa ja piikkiä.

Kun ajomies on saanut nähdä rakastetun olennon, tällä aistimuksella levittänyt lämpöä koko sieluun ja kaikkialla tuntee kutkutuksen ja kaipuun pistoksia, niin ajomiestä totteleva hevonen, jota aina ja silloinkin häveliäisyys pitää aisoissa, pidättäytyy hyppäämästä rakastetun päälle. Toinen ei enää välitä ajomiehen piikeistä eikä ruoskasta, vaan syöksyy eteenpäin hillitönnä ja väkivalloin, tuottaa kaikkia ikävyyksiä valjakkoparilleen ja ajomiehelle ja pakoittaa niitä menemään lemmikin luo ja ajattelemaan lemmen suloa. Toiset ponnistavat alussa pahastuneina vastaan pitäen sitä, mihin heitä pakotetaan, kauheana ja laittomana. Viimein, kun ilkivallasta ei tule loppua, antautuvat he sen vietäviksi luvaten tehdä, mitä käsketään. Ja he tulevat hänen luokseen ja näkevät lemmikin loistavan muodon.

Kun ajomies on nähnyt hänet, niin hänen muistonsa kulkee kauneuden luontoon ja hän näkee sen jälleen kohtuullisuuden seurassa seisovan pyhällä paikalla. Kun hän sen näkee, pelästyy hän, ja täynnä kunnioitusta hän lankeaa taaksepäin ja samalla hän pakostakin vetää ohjaksia taaksepäin min rajusti, että molemmat hevoset joutuvat istumaan lautasilleen, toinen mielellään, koska se ei ponnista vastaan, mutta tuo toinen, tuo hillitön, sangen vastahakoisesti. Kun ne ovat poistuneet kauemmaksi, kostuttaa toinen häpeästä ja hämmästyksestä koko sielun hiellä, toinen taas, kun kipu on lakannut, jonka suitset ja kaatuminen ovat aiheuttaneet, ja se töintuskin on vironnut entiselleen, syytää kiukuissaan herjauksia, monella tavoin haukkuen sekä ajomiestä että iestoveria siitä, että he pelkuruudesta ja miehuuttomuudesta ovat jättäneet paikkansa ja rikkoneet sopimuksensa. Ja kun se koettaa pakottaa heitä vastoin heidän tahtoaan menemään eteenpäin, niin se töin tuskin heidän pyynnöstään suostuu lykkäämään tätä tuonnemmaksi. Kun sovittu aika on tullut, niin muistuttaa se näitä, jotka teeskentelevät sen unohtaneensa, käyttää väkivaltaa, hirnuu, riuhtoo ja pakottaa heidät uudestaan lähestymään lemmikkiä samassa tarkoituksessa, ja kun he ovat lähellä, kumartuu se ja ojentaa häntänsä ilmaan, pureskelee suitsia ja laahaa heitä hävyttömästi mukaansa. Ajomies, joka tuntee vielä enemmän samaa tunnetta (kuin äsken), heittäytyy taaksepäin ikäänkuin rajanuoran luota[45] ja tempoo vielä rajummin suitsia taaksepäin villin hevosen hampaista, saattaa verille herjaavan kielen ja leuat ja painaen hänen jalkansa ja lautasensa maahan tuottaa hänelle kipuja. Kun huono hevonen on useasti saanut kokea samaa, niin sen hillittömyys lauhtuu ja talttuneena se jo seuraa ajomiehen järkevää johtoa, ja nähdessään jonkun kauniin ihmisen, on se pelosta aivan menehtynyt. Siksipä käykin niin, että rakastajan sielu ujona ja peloissansa seuraa lemmikkiä.

Kun nyt rakastaja tätä kaikella tavoin palvelee kuten jumalien vertaista, hän kun ei teeskentele rakkautta, vaan todellisuudessa on tätä kokenut, ja kun tämä luonnostaan tuntee ystävyyttä ihailijaa kohtaan, niin hänet, joskin hän saattaa, kun häntä ensin toverit tai jotkut muut soimaavat, sanoen että on häpeällistä lähestyä rakastajaa, sentakia työntää tämän luotaan, jonkun ajan kuluttua sekä nuoruus että välttämättömyys vievät siihen, että hän sallii hänen tulla seuraansa. Sillä ei milloinkaan ole määrätty, että huono on huonon ystävä, tai että hyvä ei ole hyvän ystävä. Mutta kun hän on päästänyt hänet luokseen ja antautunut seurusteluun ja keskusteluun hänen kanssaan, niin hyväntahtoisuus, joka rakastajan puolelta läheltä tulee hänen osakseen, saattaa rakastetun hämmästymään, kun hän havaitsee, ettei kaikkien muitten ystävien ja tuttavien ystävyys miltään osaltakaan ole verrattavissa siihen, jota innoittunut ystävä tarjoaa.

Kun hän näin jatkaa, lähestyy häntä ja tulee kosketuksiin hänen kanssaan sekä gymnasioissa että muissa kokoontumistilaisuuksissa, niin silloin juuri sen virran lähde, jota Zeus Ganymedesta[46] rakastaen kutsui kaipuuksi, vuolaana virtaa rakastajaan; osa imeytyy häneen, osa juoksee pois, kun hän jo on täyttynyt. Ja kuten tuuli tai kaiku kimpoaa sileistä ja kovista kappaleista ja kulkee takaisin sinne, mistä se on lähtenyt, niin kulkee myös kauneuden virta takaisin kauniiseen ihmiseen silmien kautta, mistä on luonnollinen tie sieluun, ja sinne tultuaan se istuttaa sulkia sulkatiehyihin, kostuttaa niitä, kiihdyttää niiden kasvua ja täyttää taas rakkaudella rakastetun sielun. Hän rakastaa siis, mutta ei tiedä, ketä, eikä hän tiedä eikä osaa selittää, mitä on kokenut, vaan on kuten se, joka toiselta on saanut silmätaudin,[47] kykenemätön ilmaisemaan syyn; ei hän liioin huomaa, että hän rakastajassa näkee itsensä kuten peilissä. Ja kun tämä on läsnä, vapautuu hän tuskasta samoinkuin tämäkin. Kun tämä taas on poissa, kaipaa hän puolestaan yhtä paljon kuin häntä kaivataan, koska hänessä on rakkauden varjokuva, vastarakkaus. Tätä hän ei kylläkään nimitä rakkaudeksi eikä luule sen olevan sitä, vaan ystävyyttä. Samalla tavoin kuin tuo toinen, joskin vähemmin, hän haluaa nähdä, kosketella ja suudella tuota toista sekä levätä hänen vieressään ja kuten luonnollista on, tekeekin pian tällä tavoin. Heidän näin levätessään vierekkäin on rakastajan kurittomalla hevosella jotakin sanottavaa ajomiehelle, ja se vaatii suurten ponnistusten palkaksi hiukan nautintoa. Lemmikin hevosella tosin ei ole mitään sanottavaa, mutta hämärien vaistojen kiihoittamana hän syleilee ja suutelee rakastajaa ja armastelee häntä kuten parasta ystäväänsä. Ja kun he lepäävät vierekkäin, on hän valmis olemaan kieltäytymättä omasta puolestaan noudattamasta rakastajan mieltä, jos tämä sitä pyytäisi. Mutta valjakkotoveri ja ohjaaja ponnistavat sekä häveliäisyydestä että järkevyydestä vastaan.

Jos ymmärryksen paremmat voimat, jotka johtavat säännölliseen elämäntapaan ja filosofiaan, voittavat, niin viettävät he täällä autuaallista ja sopuisata elämää, koska he itseänsä halliten ja siveellisinä ovat nujertaneet sen puolen sielua, missä pahe asusti, ja vapauttaneet sen, missä asui hyve. Kuoltuaan he, miltei täysin sulkiintuneina ja keveinä ovat voittaneet yhden kolmesta todella olympialaisesta ottelusta,[48] jota suurempaa hyvyyttä ei inhimillinen tervejärkisyys eikä jumalallinen hulluus kykene ihmiselle hankkimaan. Jos he taas viettävät alhaisempaa epäfilosofista, mutta kuitenkin kunniaa rakastavaa elämää, voivat helposti heidän ollessaan juovuksissa tai jonakin muuna huolettomuuden hetkenä vauhkot hevoset saada valtaansa vartioitsemattomat sielut ja viedä ne yhteen, ja niin valita ja tehdä sen, mitä joukko pitää onnellisimpana. Ja kun he ovat sen kerran tehneet, niin he edelleenkin siitä nauttivat, kuitenkin harvoin, koska he eivät tee sitä koko ymmärryksen suostumuksella. Ystävinä siis, joskin vähemmässä määrin kuin nuo edelliset, elävät nämäkin, sekä rakkauden kestäessä että sen loputtua, käsittäen molemminpuolisesti antaneensa ja ottaneensa mitä suurimpia uskollisuuden lupauksia, joita ei ole oikein milloinkaan rikkoa ja siten joutua epäsopuun. Kuolemassa he tosin astuvat ruumiista sulattomina mutta valmiina sulkiintumaan, niin että he saavat melkoisen palkinnon rakkaudenhulluudestaan. Sillä ei ole säädetty, että ne, jotka jo ovat aloittaneet taivaallisen matkan, enää joutuvat pimeyteen maanalaiselle taipalelle, vaan että he onnellisina elävät valoisaa elämää matkaten toistensa seurassa ja että he yhtaikaa saavat, jos saavat, sulat rakkautensa takia.

Näitä näin suuria ja jumalallisia lahjoja antaa sinulle, rakas poika, rakastajan puolelta lähtenyt ystävyys. Mutta tuttavallisuus, joka on lähtöisin hänestä, joka ei rakasta, ja joka on sekoittunut maiseen tervejärkisyyteen, on vain kuolevaisten ja niukkojen lahjojen valtias, ja se synnyttää rakkaaseen sieluun joukon hyveeksi ylistämän alhaisuuden ja on syynä siihen, että se yhdeksäntuhatta vuotta ajelehtii järjettömänä ympäri maata ja maan alla.

Tämä on nyt, rakas Eros, se peruutuspuhe, jonka olemme sinulle omistaneet ja hyvityksenä suorittaneet niin kauniisti ja hyvin kuin vain olemme osanneet. Sen esittämiseen yleensä ja sanankäänteitten runollisuuteen erittäin on Phaidros ollut syypää. Mutta anna nyt anteeksi edelliset sanani ja omista näille suosiotasi, ole hyvänsuopa ja lempeä minua kohtaan, älä riistä minulta äläkä heikennä vihassasi sitä rakkauden taitoa, jonka olet minulle antanut, vaan suo minun nauttia vielä suurempaa kunnioitusta kauniiden ihmisten puolelta. Jos Phaidros ja minä edellisessä puheessa olemme sanoillamme sinua jotenkin loukanneet, niin lue se Lysiaan syyksi, joka on puheen isä, ja saata hänet filosofiaan, kuten hänen veljensä Polemarkhos[49] on kääntynyt, jottei tämä hänen rakastajansa tässä enää häilyisi sinne tänne, vaan suoraan omistaisi elämänsä filosofisessa tutkimuksessa Erokselle.

PHAIDROS: Minä rukoilen kanssasi, Sokrates, että niin tapahtuisi, jos kerran on parempi meille että niin käy. Sinun puhettasi minä jo kauan olen ihaillut, mitenkä paljon edellistä kauniimmaksi sinä olet tämän valmistanut, niin että pelkään, että Lysias minusta tulee näyttämään mitättömältä, jos hän tahtoo sinkahuttaa tätä puhetta vastaan toisen. Häntä onkin, oi ihmeellinen mies, äskettäin muuan valtiomiehistämme[50] parjaten juuri tästä herjannut ja kutsunut häntä pitkin herjauspuhettaan puheittenkirjoittajaksi. Sen takia hän kenties saattaakin kunniantunnosta pidättäytyä kirjoittamasta.

SOKRATES: Nuorukainen, sinä lausut jokseenkin naurettavan arvelun, ja erehdyt suuresti ystäväsi suhteen, jos pidät häntä noin arkana moitteelle. Kenties sinä myös luulet, että se, joka häpäisi häntä, todella tarkoitti sitä, mitä hän sanoi.