PHAIDROS: Aivan niin.
SOKRATES: Entä sitten? Kun puhuja tai kuningas on päässyt niin pitkälle, että hän saavutettuaan Lykurgoksen tai Solonin tai Dareioksen valta-aseman on tullut valtionsa kuolemattomaksi puheitten sepittäjäksi — eikö hän jo eläissään pidä itseään jumalien vertaisena ja eivätkö myöhemmät polvet ajattele hänestä tätä samaa katsellessaan hänen kirjoituksiaan?
PHAIDROS: Suurestikin.
SOKRATES: Luuletko sinä siis, että joku sellaisista, jotka ovat vihamielisiä Lysiaalle, kuka hän sitten lieneekin ja millä tavalla hän lienee, on häntä soimannut juuri siitä, että hän kirjailee?
PHAIDROS: Sen nojalla, mitä sinä puhut, ei se ole todennäköistä, sillä silloin hän, kuten näyttää, parjaisi omaa harrastustaan.
SOKRATES: Tämä siis on kaikille selvää, ettei puheiden kirjoittaminen itsessään ole häpeällistä.
PHAIDROS: Aivan varmaan.
SOKRATES: Mutta se minun mielestäni on jo häpeällistä, ettei puhu eikä kirjoita kauniisti, vaan rumasti ja huonosti.
PHAIDROS: Luonnollisesti.
SOKRATES: Mikä siis on se tapa, jolla saattaa kirjoittaa kauniisti tai epäkauniisti? Onko meidän tarvis, Phaidros, tässäkin suhteessa tutkia Lysiasta ja muita, jotka joskus ovat jotakin kirjoittaneet tai tulevat kirjoittamaan, joko jotakin valtiollista tai yksityisluontoista kirjoitusta, joko runomitassa runoilijoina tai ilman runomittaa proosakirjailijoina?