PHAIDROS: Sinä kysyt, onko meidän tarvis. Minkätakia sitä sitten — haluaisin sanoa — elettäisiin, jollei tällaisten nautintojen takia. Sillä ei kai niitä varten eletä, joitten takia saa alussa tuntea tuskaa tai sitten olla tuntematta tyydytystä, joka ominaisuus on melkein kaikilla ruumiillisilla nautinnoilla, minkä takia niitä syystä kutsutaankin alhaisiksi.
SOKRATES: Onhan meillä aikaa, kuten näyttää. Ja samalla minusta näyttää siltä, kuin sirkat, jotka, kuten ainakin helteessä, laulelevat meidän päämme päällä ja keskustelevat keskenään, katselisivat meitä. Jos ne nyt näkisivät meidän joukon tavoin keskipäivän aikaan olevan keskustelematta ja ymmärryksen tylsyydestä olevan unen horroksissa heidän tenhoaminaan, niin ne syystä nauraisivat meitä ja luulisivat, että me olemme joitakin orjia, jotka ovat tulleet tähän lepopaikkaan elukkain tavoin keskipäivän aikaan nukkuakseen lähteen reunalla. Mutta jos ne näkevät meidän keskustelevan ja purjehtivan heidän ohitsensa kuten seireenien ohitse, joutumatta heidän lumoihinsa, niin ne tyytyväisinä pian kyllä antaisivat meille sen lahjan, joka heillä on saatuna jumalilta ihmisille annettavaksi.
PHAIDROS: Mikä lahja heillä on? Minusta tuntuu, etten ole sattunut sitä kuulemaan.
SOKRATES: On sopimatonta, ettei runottaria rakastava mies ole tällaista kuullut. Sillä kerrotaan, että nämä olivat ihmisiä niiden joukossa, jotka elivät ennenkuin runottaria oli. Kun runottaret olivat syntyneet ja laulu oli ilmestynyt, oli muutamat silloisista tämä nautinto niin hurmannut, että he laulaessaan laiminlöivät ruoan ja juoman ja kuolivat huomaamattaan. Heistä on kehittynyt sitten sirkkojen suku, joka on runottarilta saanut sen lahjan, että se synnyttyään ei tarvitse yhtään ruokaa,[53] vaan että se heti laulaa syömättä ja juomatta kuolemaan asti ja että se tämän jälkeen saavuttuaan runotarten luo ilmoittaa, kuka täällä olevista ketäkin heistä kunnioittaa. Terpsikhoralle[54] he siis ilmoittavat ne, jotka ovat häntä khooreissa kunnioittaneet ja tekevät ne hänelle rakkaammiksi, Eratolle ne, jotka rakkauslauluissa ovat palvelleet häntä, ja siten muillekin aina sen tavan mukaan, miten kutakin kunnioitetaan. Vanhimmalle, Kalliopelle, ja häntä lähinnä seuraavalle Uranialle, joitten harrastus enimmin kaikista runottarista kohdistuu taivaaseen ja jumalallisiin ja inhimillisiin puheisiin ja jotka kaiuttavat kauneinta ääntä, he taas ilmoittavat ne, jotka elävät filosofisesti ja jotka kunnioittavat sitä muusillisen taidon alaa, joka kuuluu heille.[55] Useista syistä siis on puhuttava eikä nukuttava puolipäivän aikana.
PHAIDROS: Siis on puhuttava.
SOKRATES: On siis tarkasteltava sitä kysymystä, jonka äsken itsellemme asetimme, nimittäin millä tavoin puhutaan ja kirjoitetaan kauniisti ja millä tavoin ei.
PHAIDROS: Tietysti.
SOKRATES: Eikö tule olla ehtona, jos tahdotaan puhua hyvin ja kauniisti, että puhujan ymmärryksen pitää olla tietoinen sen todellisesta olemuksesta, mistä hän aikoo puhua?
PHAIDROS: Minä olen tästä kuullut siten, rakas Sokrates, ettei ole pakko sen, joka aikoo tulla puhujaksi oppia sitä, mikä todellisuudessa on oikeata, vaan mikä siltä näyttää joukosta, joka tulee tuomitsemaan, eikä myöskään sitä, mikä todellisuudessa on hyvää tai kaunista, vaan mikä vain siltä tulee näyttämään. Sillä sen perusteella voi taivuttaa ihmisiä mielipiteensä puolelle, ei totuuden perusteella.
SOKRATES: Ei tosiaankaan tule olla hyljätty, Phaidros, se sana,[56] minkä sanovat viisaat miehet, vaan tulee tutkia, tarkoittavatko he sillä mahdollisesti jotakin. Niinpä ei ole heitettävä syrjään äsken lausuttuakaan.