PHAIDROS: Oikein sanottu.
SOKRATES: Tarkastakaamme sitä sitten seuraavasti!
PHAIDROS: Mitenkä?
SOKRATES: Jos minä haluaisin taivuttaa sinua torjumaan vihollisia hankkimalla hevosen, emmekä me kumpikaan tuntisi hevosta, vaan minä sattumalta sen verran tietäisin sinusta, että Phaidros pitää hevosena sitä, jolla kesyistä eläimistä on suurimmat korvat —
PHAIDROS: Sehän olisi naurettavaa, Sokrates.
SOKRATES: Ei vielä se, vaan jos minä kaikella innolla koettaisin sinua suostuttaa ja sepittäisin ylistyspuheen aasista, jota nimittäisin hevoseksi ja sanoisin, että kaikella muotoa kannattaa pitää hevosta kotona ja sotaretkellä, koska sillä on taistelussa sopiva sotia ja koska se on kykenevä kantamaan varustuksia ja monessa muussakin suhteessa hyödyllinen.
PHAIDROS: Sehän olisi aivan naurettavaa.
SOKRATES: Mutta eikö ole parempi, että ystävänä on naurettava kuin vaarallinen ja vihamielinen ihminen.
PHAIDROS: Siltä tuntuu.
SOKRATES: Kun siis puhetaituri, joka ei tunne hyvää eikä pahaa, löytää samanlaisen valtion, ja alkaa sitä suostutella, ei ylistäen aasia hevosena, vaan pahaa hyvänä, ja kun hän pyrittyään tuntemaan vain joukon mielipiteitä yrittää taivuttaa sitä tekemään pahaa hyvän asemasta, niin millaisen hedelmän luulet puhetaidon tämän jälkeen korjaavan siitä, mitä se on kylvänyt?