SOKRATES: Miten siis? Sanommeko Eroksen kuuluvan riidanalaisiin tapauksiin vai riidattomiin?
PHAIDROS: Riidanalaisiin kai! Vai luuletko sinä, että hän muuten olisi sallinut sinun sanoa, mitä äsken sanoit hänestä, että hän on perikato rakastetulle ja rakastajalle, ja taas, että hän on suurinta siitä, mikä on hyvää?
SOKRATES: Erinomaisen hyvin puhuttu. Mutta sano minulle tämäkin — haltioitumiseni takia minä näet en täysin muista — määrittelinkö puheeni alussa rakkauden.
PHAIDROS: Kyllä, kautta Zeun, ja tavattoman hyvin.
SOKRATES: Kas vaan, miten paljoa taitavammiksi puhujiksi sinä esität Akhelooksen Nymfit ja Panin, Hermeen pojan, kuin Lysiaan, Kephaloksen pojan. Tai ehkä minä puhun hölynpölyä, ja ehkä Lysias rakkauspuheensa alussa pakoitti meidät käsittämään rakkauden olioitten joukosta joksikin määrätyksi, miksi itse tahtoi ja minkä mukaan hän sommitteli ja jatkoi loppuun saakka puheen jälkiosan? Tahdotko, että taas luemme alun siitä?
PHAIDROS: Jos niin haluat. Mutta sitä, mitä etsit, ei siinä ole.
SOKRATES: Lue, jotta saan kuulla häntä itseään!
PHAIDROS: "Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että minä arvelen tämän hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei minun toivomukseni sen takia jää täyttymättä, etten satu olemaan rakastajasi. Sillä nämä katuvat, kun ovat tyydyttäneet himonsa, sitä hyvää, mitä ovat tehneet."
SOKRATES: Tämä näyttää olevan kaukana siitä, että tekisi, mitä me etsimme; sillä hän ei ryhdy puheeseen alusta, vaan lopustakäsin uimaan takaperin puheen lävitse, joka alkaa siitä, mihin rakastaja lemmikille puhuessaan lopettaisi. Vai puhuinko hölynpölyä, Phaidros, rakas ystäväni?
PHAIDROS: Loppu se näyttää todellakin olevan, Sokrates, mistä hän puhuu.