SOKRATES: Ja miten on muun laita? Eikö näytä siltä, että puheen osat on heitetty sikin sokin? Vai näyttääkö siltä, että sen, joka on sanottu toiseksi, välttämättä täytyy olla toisena, vai että joku muu kohta puheesta on paikallaan? Sillä minusta näyttää, minä kun en ymmärrä mitään, että puheen sepittäjä ylpeästi on lausunut mitä hänelle on mieleen muistunut. Mutta sinä ehkä tiedät jonkin puhetaidollisen välttämättömyyden, minkä takia hän on asettanut nämä kohdat vierekkäin tässä järjestyksessä?
PHAIDROS: Sinä olet ystävällinen, kun luulet minun niin tarkkaan kykenevän arvostelemaan hänen tuotettaan.
SOKRATES: Mutta sen sinä luullakseni toki myöntäisit, että jokaisen puheen tulee olla rakennettu kuin elävän olennon, niin että sillä on oma omituinen ruumiinsa, ettei se ole päätön eikä jalaton, vaan että sillä on keskiruumis ja ulkonevat osat, jotka ovat sepitetyt toisiinsa ja kokonaisuuteen soveltuviksi.
PHAIDROS: Tietysti.
SOKRATES: Tarkasta nyt ystäväsi puhetta, onko se sellainen vai toisenlainen! Ja sinä olet huomaava, ettei se lainkaan eroa siitä hautakirjoituksesta, jonka muutamat kertovat sepitetyn phrygialaiselle Midaalle.[60]
PHAIDROS: Millainen hautakirjoitus se on ja mitä omituista siinä on?
SOKRATES: Se kuuluu näin:
Vaskinen neito ma oon ja Midaan minä kummulla seison. Aina kunis vesi virtaa ja puut vain vihreöi pitkät, kummulla tällä mä seisova oon monikyynelisellä, annan kulkijan kuulla: Midas tähän haudattu ompi.
Sinä kai huomaat — luulen minä — ettei ole mitään väliä, mikä siitä sanotaan ensimäiseksi, mikä viimeiseksi.
PHAIDROS: Sinä teet pilkkaa meidän puheestamme, Sokrates.