SOKRATES: Jättäkäämme se siis, jottet sinä suuttuisi — vaikkakin se minusta näyttää sisältävän useita esimerkkejä, joista saattaisi hyötyä, jos niitä tarkastelee, muttei paljoakaan, jos niitä ryhtyy jäljittelemään — ja käykäämme toisiin puheisiin. Sillä niissä oli käsittääkseni jotakin, jota niiden on sopivata katsella, jotka tahtovat tarkastella puheita.
PHAIDROS: Mitä sinä tarkoitat?
SOKRATES: Nehän olivat toisilleen vastakkaisia. Toinenhan näet esitti, että tulee olla mieliksi sille, joka rakastaa, toinen taas, että tulee olla sille mieliksi, joka ei rakasta.
PHAIDROS: Ja sangen urheasti molemmat.
SOKRATES: Minä luulin, että olisit sanonut totuuden ja lausunut: hullun tavoin. Sillä se ainakin, mitä ne etsivät, on juuri tätä. Sanoimmehan näet rakkauden olevan jonkinlaista hulluutta. Eikö niin?
PHAIDROS: Kyllä.
SOKRATES: Mutta hulluutta sanoimme olevan kahta lajia, joista toinen syntyy inhimillisistä taudeista, toinen taas jumalallisen muutoksen kautta, joka siirtää pois tavallisesta tilasta.
PHAIDROS: Aivan niin.
SOKRATES: Jumalallisen hulluuden jaoitimme neljän jumalan mukaan neljään osaan ja omistimme Apollonille tietäjähaltioitumisen, Dionysokselle salamenoihin innoittumisen, runottarille haltioitumisen runouteen, neljännen, rakkaudenhulluuden taas Aphroditelle ja Erokselle ja sen me sanoimme olevan parhaan. Ja esittäessämme ties minkälaisin kuvin rakkauden intohimoa, jolloin kenties jotenkuten osuimme oikeaan tai kenties myös jouduimme toisille teille, ja näin sommiteltuamme puheen, joka ei ollut kokonaan uskomaton, yhdistimme me siihen tarunomaisen laulun ja lauloimme leikillisesti, mutta tahdikkaasti, ja hurskaasti, Phaidros, minun ja sinun herrasi, Eroksen, kauniiden lapsien huoltajan ylistystä.
PHAIDROS: Mikä minusta ei suinkaan ollut vastenmielistä kuulla.