Tähän tapaan suunnilleen hän kertoi heidän matkalla keskustelleen. Mutta kulkiessaan Sokrates vaipui omiin ajatuksiinsa ja jättäytyi jälkeen, ja kun hän jäi odottamaan, käski tämä hänen jatkaa matkaa. Kun hän oli tullut Agathonin talolle, havaitsi hän oven olevan avoinna ja siellä kertoi hän kokeneensa jotakin hullunkurista. Häntä vastaan tuli näet heti sisältä muuan orjapoika, joka vei hänet sinne, missä muut lepäsivät, ja hän yllätti heidät juuri ryhtymässä aterioimaan. Niinpiankuin Agathon oli hänet nähnyt, lausui hän: "Kas, Aristodemos, tulet juuri parhaaseen aikaan syömään päivällistä kanssamme. Jos taas olet tullut jonkun muun asian takia, niin lykkää se toiseen kertaan. Sillä eilenkin minä haeskelin sinua, kutsuakseni sinut, mutta en voinut sinua löytää. Mutta miksi et tuo Sokratesta meidän luoksemme;1" — Minä käännyn ympäri, kertoi hän, mutten näe missään jälempänä Sokratesta. Minä sanoin silloin, että olin juuri tullut Sokrateen seurassa ja että hän minut oli tänne päivällisille kutsunutkin. "Siinä teit aivan oikein", sanoi Agathon. "Mutta missä on tuo mies?" — "Hän tuli juuri äsken jälessäni sisään ja itsekin ihmettelen, missä hän saattaa olla." — "Katsoppas poika, missä Sokrates on", sanoi Agathon, "ja tuo hänet sisälle. Sinä, Aristodemos", sanoi hän, "asetu sinä Eryximakhoksen viereen."

Poika pesi sitten hänet, kertoi hän, jotta hän saattaisi asettua aterialle. Muuan toinen poika oli tullut ja ilmoittanut, että Sokrates oli poistunut ja seisoi nyt naapurin eteispihalla eikä hänen kutsustaan tahtonut tulla sisälle. "Sinähän kerrot kummia", sanoi Agathon. "Kutsu häntä, äläkä päästä häntä menemään." — Mutta Aristodemos kertoi sanoneensa: "Älä millään muotoa tee niin, vaan antakaa hänen olla. Hänellä on näet sellainen tapa, että hän toisinaan pysähtyy ja jää seisomaan minne sattuu. Kyllä hän luullakseni kohta tulee. Älkää siis häiritkö häntä, vaan antakaa hänen olla." — "Täytyy tehdä niin, jos sinusta siltä tuntuu", sanoi Agathon. "Mutta kestitkää meitä toisia, pojat. Tarjotkaa aivan kuten haluatte, koska teitä ei ole kukaan komentamassa, mikä milloinkaan ei ole kuulunut tapoihini. Kuvitelkaa nyt mielessänne, että te olisitte kutsuneet minut ja nämä muut päivällisille ja palvelkaa meitä niin, että voimme teitä kiittää."

Senjälkeen kertoi hän heidän aterioineen. Mutta Sokrates ei tullut sisälle. Agathon käski monta kertaa mennä Sokratesta noutamaan, mutta Aristodemos ei sallinut. Sokrates oli kuitenkin tullut, viipymättä tapansa mukaan kovin pitkää aikaa, kun he juuri olivat keskellä ateriaa. Agathonin, joka lepäsi äärimäisenä yksinään, kertoi Aristodemos lausuneen: "Asetu tänne viereeni, Sokrates, jotta minäkin saisin nauttia siitä viisaudesta, joka sinulle tuolla eteispihassa ilmestyi. Sillä varmasti sinä sen löysit ja nyt se on sinulla." Sokrates istuutui ja lausui: "Hyvin olisivat asiat, Agathon, jos viisaus olisi sellaista, että se saattaisi, meidän tullessamme lähelle toinen toistamme, virrata täysinäisemmästä tyhjempään, kuten maljoista vesi, joka villalankaa myöten juoksee täysinäisemmästä tyhjempään. Jos näin on viisauden laita, pidän paikkaa vieressäsi suurenarvoisena. Sillä luulen, että sinä täytät minua paljolla kauniilla viisaudella. Minun viisauteni näet lienee kehnoa ja kiistanalaista ollen kuin unta, sinun taas loistaa ja kasvaa valtavasti. Sillä niin nuori kuin oletkin, on se niin voimakkaasti säteillyt sinusta ja käynyt niin ilmeiseksi äsken enemmän kuin kolmenkymmenentuhannen helleenin ollessa sen todistajana." — "Sinä pilkkaat, Sokrates", sanoi Agathon. "Mutta me saamme vähän myöhemmin ratkaista tämän kysymyksen viisaudesta, kun meillä on tuomarina Dionysos. Nyt pitää sinun ensiksi käydä aterialle."

Tämän jälkeen, kertoi Aristodemos, asettui Sokrates leposijalle ja aterioitsi. Niin tekivät toisetkin. Kun he olivat uhranneet juomauhrin, laulaneet jumalan kunniaksi ja täyttäneet muut tavalliset menot, olivat he käyneet juomiin käsiksi. Pausaniaan kertoi Aristodemos silloin alkaneen puhua jotenkin seuraavaan tapaan: "Hyvät miehet, millähän tavoin saisimme juomisemme kaikkein vähimmin rasittavaksi. Sillä minä sanon teille, että itse asiassa voin sangen huonosti eilisten juominkien jälkeen ja kaipaan nyt vähän hengähdysaikaa. Useat teistä ovat luullakseni samassa kunnossa, sillä olittehan eilen mukana. Miettikäähän nyt, mitenkä juominen saataisiin vähimmin voimia kysyväksi." — Aristophanes sanoi tähän: "Sinä puhut aivan oikein, että kaikin tavoin pitäisi hankkia hiukan helpoitusta juopotteluun. Sillä minäkin kuulun niihin, jotka eilen ajoivat aikalailla nestettä sisäänsä." — Näiden sanat kuultuaan sanoi Eryximakhos Akumenoksen poika Aristodemoksen kertoman mukaan: "Hyvin puhuttu, tosiaankin! Mutta eräs asia olisi vielä hyvä saada tietää: Missä juomakunnossa Agathon on?" — "En kerrassaan missään kunnossa", vastasi tämä. — "Olisi suuremmoinen voitto meille", jatkoi Eryximakhos, "nimittäin minulle, Aristodemokselle ja Phaidrokselle sekä näille tässä, jos te, jotka kestätte enimmän, nyt annatte perään. Sillä mehän emme koskaan kestä mitään. Sokrateen minä kuitenkin luen pois joukosta, sillä hän kykenee kumpaankin, niin että hänestä on samantekevää, kumman teemme. Koska siis minusta näyttää, ettei kukaan läsnäolevista ole halukas juomaan paljon viiniä, niin kenties en ikävystytä seuraa, jos selitän todenperäisesti, millaista juopumus oikeastaan on. Sillä luulen lääketieteestä tulleeni selville siitä, että juopumus on ihmisille jotakin vahingollista. Itse puolestani en minä, jos vain itse saisin määrätä, tahtoisi jatkaa juomista, enkä neuvoisi ketään toistakaan niin tekemään, etenkin jos häntä eilispäivän jälkeen vaivaa kohmelo." — Nyt kertoi Aristodemos myrrinusilaisen[5] Phaidroksen puuttuneen puheeseen: "Minä puolestani olen tottunut sinua tottelemaan ja erittäinkin milloin puhut lääketaidosta. Tällä kertaa tottelevat sinua toisetkin, jos ajattelevat järkevästi." — Tämän kuultuaan myöntyivät kaikki siihen, etteivät viettäisi yhdessäoloa juopottelussa, vaan noin vain nautinnoksi maistellen.

"Koska nyt siis on päätetty", sanoi Eryximakhos, "että jokainen saa juoda niin paljon kuin häntä haluttaa ja ettei mitään pakkoa ole olemassa, niin ehdotan minä tämän jälkeen, että äsken sisään tulleen huilunsoittajattaren annettaisiin mennä tiehensä ja soittaa itselleen tai — jos häntä haluttaa — tuolla sisällä oleville naisille, ja että me tänään keskustellen viettäisimme aikaamme. Jos haluatte, tahdon ehdottaa teille keskusteluaiheen." — Kaikki sanoivat haluavansa, ja käskivät hänen tehdä ehdotuksen. Eryximakhos lausui nyt: "Alan puheeni Euripideen Melonippen[6] mukaan. 'Sanani, jotka aion esittää eivät ole omiani', vaan tämän Phaidroksen tässä. Phaidros puhuu näet aina kiukuissaan minulle: 'Eikö ole ihmeellistä, Eryximakhos, että runoilijat ovat sepittäneet hymnejä ja ylistyslauluja kaikille muille jumalille, mutta ettei koskaan kukaan runoilijoista, niin monta kuin heitä onkin, ole tehnyt yhtään kiitosrunoa Eroksen kunniaksi, joka kuitenkin on niin suuri ja mahtava jumala? Jos taas tahdot ajatella meidän kelpo sofistejamme, niin kirjoittavat he suorasanaisesti Herakleen ja muitten kiitospuheita, kuten mainio Prodikos.[7] Tämä ei vielä ole niin ihmeellistä; mutta äsken sain käsiini kirjan, jossa oli suolalle sen hyödyn takia suitsutettu ihmeellinen ylistys. Ja paljon muuta tämäntapaista saattaisit nähdä kiitetyn. Huomauttaessaan siitä, että he tällaisten asioitten takia näkevät paljon vaivaa, mutta ettei Erosta ole kenkään ihmisistä tähän päivään saakka rohjennut hänen arvonsa mukaisesti ylistää, vaan että siten on laiminlyöty niin mahtava jumala, on Phaidros minusta aivan oikeassa. Sentähden tahdon minä toiselta puolen tehdä hänelle palveluksen ja olla hänelle mieliksi, toiselta puolen pidän minä sopivana, että me läsnäolevat tässä tilaisuudessa ylistämme jumalaa. Jos te olette samaa mieltä, niin olisi meillä puheista kyllä riittävästi ajanvietettä. Minä siis ehdotan, että jokainen meistä, puheenvuoron siirtyessä aina oikealle, pitää Eroksen kunniaksi niin kauniin puheen kuin vain taitaa, ja että Phaidros alkaa, koska hän sekä lepää ensimäisenä että on koko asian isä." — "Kukaan ei tule äänestämään sinua vastaan, Eryximakhos", sanoi Sokrates. "Sillä minä, joka väitän, etten mitään muuta ymmärrä kuin rakkausasioita, en mitenkään tahtoisi kieltäytyä, eikä kai Agathon eikä Pausanias eikä suinkaan Aristophanes, jonka koko harrastuspiiri liikkuu Dionysoksen ja Aphroditen ympärillä, eikä kukaan muu näistä, jotka tässä näen. Kuitenkaan emme me, jotka lepäämme äärimäisinä, ole yhtä hyvässä asemassa. Mutta meille on kylliksi, jos ne, jotka ovat meidän edellämme, puhuvat tarpeeksi laajasti ja kauniisti. Mutta hyvällä onnella alkakoon Phaidros ja ylistäköön Erosta."

Kaikki muutkin yhtyivät näihin Sokrateen sanoihin ja toivomuksiin. Mutta kaikkea sitä, mitä kukin lausui, ei Aristodemos tarkoin muistanut enkä minäkään muista kaikkea, mitä hän puhui. Mutta kaikkien niiden lausunnot, joitten sanat minusta näyttivät enimmin muistamisen arvoisilta, minä kyllä esitän teille.

Ensinnä siis kertoi hän, kuten sanottu, Phaidroksen puhuneen. Hän alkoi suunnilleen siitä ajatuksesta, että Eros on suuri ja ihmeellinen sekä ihmisten että jumalien joukossa hyvin monessakin suhteessa, mutta erittäinkin syntynsä puolesta. "Sillä on kunniakasta olla jumalista vanhimpia", sanoi hän. "Siitä on olemassa todistus. Eroksella ei nimittäin ole vanhempia eikä niitä mainitse kukaan proosakirjailija eikä runoilija, vaan Hesiodos väittää ensin syntyneen Khaoksen ja hänen jälkeensä

"'Laajalle rintavan Maan, ikiturvaisan sijan kaikkein
Ynnä Eros jumalan.'

"Hesiodokseen yhtyy Akusilaos,[8] joka väittää Khaoksen jälkeen näiden kahden, Maan ja Eroksen syntyneen. Parmenides[9] taas esittää näin Luomisen:

"'Ennen multapa toi elämän hän Eros jumalalle.'