Niinkuin tiedämme, päättyi tämä oikeudenkäynti niin, että Sokrates tuomittiin kuolemaan. Hän tyhjensikin pian sen jälkeen myrkkypikarin. Mutta joskin hänen elonsa lanka näin katkaistiin, jäi hänen henkensä kuitenkin perinnöksi hänen oppilailleen, eritenkin Platonille. Tämä mies oli koko sydämellään ollut mestariinsa kiintynyt, häntä milt'ei jumaloinut niinkuin myös hänen ylevää oppiansa, hänen filosoofista maailmankatsantoansa. Sen suurenmoinen kehittäminen joutui nyt hänen osalleen. Sen kautta tuli hänestä myös se mies, joka Sokrateelle hänen kuolemansa perästä tuotti oikeutta ja tunnustusta. Tunnustuksen tuotto on sitä enemmän käteen tuntuva, kun Platon useimmissa filosoofisissa dialoogeissaau panee juuri Sokrateen esittämään aatteitaan. Mutta vieläkin suoranaisemmin hän antoi Sokrateelle oikeutta. Häneltä on nim. meillä muudan teos, joka lennättää murhaavan nuolensa nimenomaan Sokrateen tuomitsijoihin, samalla kuin se toisaalta kirkastaa kristalliksi Sokrateen muiston. Tämä teos on juuri "Sokrateen puolustuspuhe".
Niinkuin tavallista, piti näetsen Sokrateskin oikeudessa puolustuspuheen. Kuulijain joukossa oli m.m. myös Platon, ja me saatamme kyllä arvata, että hän suurimmalla mielenkiintymyksellä tarkkasi Sokrateen puhetta sekä painoi sanat syvälle muistiinsa. Jälestäpäin kirjoitti hän ne paperille, ja siten syntyi teoksemme. Tietysti tämä ei saata olla mikään täydellinen jäljennös Sokrateen puheesta, sillä parhainkin muisti pettää; lisäksi tiedetään, ett'ei Sokrates koskaan valmistellut puheitaan, vaan suoritti ne tilapäisesti ja että niissä sen johdosta mahtoi olla yhtä toista muodollisessa suhteessa muutettavaa. Niin ollen täytyy teoksessamme olla paljon Platonin omaa ja varsinkin on esityksen muoto suureksi tai kenties suurimmaksi osaksi katsottava hänen taitonsa tuotteeksi. Hänen pihtiensä jälkiä ei kuitenkaan helposti huomaa, syystä että hän on mestarillisesti osannut kaikessa, puhelutavassa y.m., asettautua Sokrateen ominaiselle kannalle. Mutta perustukseltaan on Platonin esitys joka tapauksessa pidettävä historiallisesti tosiperäisenä; itse ydin siinä on Sokrateen puhumaa.
Kun Platon ryhtyi tämän puheen kirjoittamiseen, niin oli se todellakin nerollinen teko. Mitä muuta kappaletta Sokrateen elämästä esittämällä hän olisi paremmin saavuttanut silmämääräänsä, s.o. jälkimaailmalle kirkastaa Sokrateen sekä persoonallisuutta että oppia kuin esittämällä juuri tätä ratkaisevaa hetkeä, jolloinka hän esiintyy oikeudessa? Miten toisin Platon oli saattanut luoda meille täydellisempää kuvaa mestaristaan ja hänen maailmankatsannostaan? Mainitussa tilaisuudessa yhtyvät Sokrateen ylevät persoonalliset ominaisuudet, sielun tasapaino, mielen hurskaus ja ihmisrakkaus kaikki sopusointuun, ja siinä tekee hän itse tiliä opistaan, loihtien eteemme varsinkin siveys- ja uskon-opillisia helmiä. Tosin eivät tuomarit osanneet näille arvoa antaa enempää kuin hänen persoonansa aateluudelle, mutta se on vain omansa kohottamaan niitä meidän silmissämme. Tuomarien arvostelun puute, siveellisen tajunnan hämmennys muodostavat ikäänkuin mustan taustan, jolta Sokrateen valoisa henki kimmoaa sitä suuremmalla voimalla näkyviimme, valaisten ja lämmittäen.
"Sokrateen puolustuspuhe" tekee eittämättä yhtä valtavan vaikutuksen kuin konsanaan mikään murhenäytelmä. Itse asiassa se onkin aiheeltaan täydellinen tragediia. Siinähän näemme Sokrateen, itse personoitun maailmansiveellisyyden, kamppailevan sortajiensa — valtionsorron — kanssa; tuomarit langettavat hänet, polkien maailman siveellistä järjestystä, mutta poljettunakin tämä nousee maasta: Sokrates kehittää olentonsa ja oppinsa siveellisen suuruuden niin mahtipontiseksi, ett'ei epäilystä ole siitä, kumpiko itse teossa poistuu paikalta tuomitsijana, kumpiko tuomittuna, tuomarien joukko vaiko Sokrates. Sokrates, hän se on tuominnut tuomarit totuuden silmissä vikapäiksi siveelliseen kehnouteen, samalla kuin hän itse kirkastettuna lähtee vankilaan, mistä hänen henkensä kohta oli liitävä halajamilleen ylimmän sopusoinnun maille.
Niinkuin aihe on traagillinen, muistuttaa muotokin suuresti kreikkalaista tragediiaa. Teos on nim. kolmijakoinen käsittäen kolme eri puheosuutta. Ensi puheosuudessa tapahtuu varsinainen yhteentörmäys Sokrateen — maailman siveellisen järjestyksen — ja hänen vihamiestensä — valtiosorron — välillä ja päättyy Sokrateen syylliseksi julistamiseen; tästä aiheutuu sitten toinen puheosuus, jonka päättää toinen rikos tuomarien puolelta — Sokrateen kuolemaan tuomitseminen, ja siitä taas kehittyy puheen kolmas osa, joka riistää voiton tuomareilta Sokrateelle ja siten sovinnollisesti lopettaa puheemme. Emmekö tässä ehdottomasti tule muistelleiksi Kreikan suuren traagikon Aiskhyloksen "maailmantragediioja", jotka aina kolme yhdessä muodostivat n.s. trilogiian siten, että ensimäisen näytelmän toiminta jatkui vielä toisessa ja vasta kolmannessa saatettiin päähän; myös hänellähän ensimäinen kappale sisälsi konfliktin, kolmas taas sovinnon.
"Sokrateen puolustuspuhetta" saatamme ylläolevista syistä täydellisesti nimittää Sokrates-tragediiaksi ja asettaa sen vastakappaleeksi Aristophaneen "Pilville" — Sokrates-ilveilylle (ks. selit. 1).
* * * * *
Mainitsimme, että "Sokrateen puolustuspuheessa" on kolme eri osaa; niinikään viittasimme siihen, että tämän kolmijaon määrää tuomarien kaksi äänestystä. Kun nimittäin kummatkin asian-osaiset olivat määräaikansa puhuneet, äänestivät tuomarit, niinkuin tavallista, oliko Sokrates katsottava syylliseksi vai eikö. Kun tulokseksi oli tullut: syyllinen, päästettiin molemmat puolet uudelleen puhumaan, mikäli heidän nyt oli tehtävä rangaistus-ehdotus; kysymyksessä oleva oikeudenkäynti oli näetsen n.s. agan tmetos s.o. siihen rikokseen, johon Sokrates oli julistettu vikapääksi, ei ollut laeissa mitään rangaistusta määrättynä, vaan tuli tuomarien omaperäisesti määrätä se uudella äänestyksellä, sen jälkeen kuin asian-osaiset olivat tehneet ehdotuksensa. Kantajat ehdottivat nyt Sokrateelle kuolemanrangaistusta, joka myös tuli tuomarien uuden äänestyksen tulokseksi. Sokrates oli siis jo saanut lopullisen tuomionsa, mutta yhtäkaikki käytti hän yksityisesti vielä kolmannen kerran puheenvuoroa, ennenkuin hänet vietiin oikeudesta pois.
Näin muodostuneista puheosuuksista käsittää ensimäinen luvut 1-24, toinen luv. 25-28 ja kolmas luv. 29-33.
Ensimäinen puheosuus on siis pisin, kuten se myös taiteellisen sommittelunsa puolesta on täydellisin. Jos nim. tarkastaa sitä, huomaa, että se itsessään sisältää kaikki ne eri momentit, joita sen ajan retoriikka vaati puheelta.