Tosin laissa oli nimen-omaan määrättynä, että asianosaisten tuli itsensä puhua puolestaan, mutta harvoin lienevät tuomarit kuitenkin kieltäneet käyttämästä avustajaa (avustajia), jos kantaja tai vastaaja sitä pyysi. Tällainen avustaja liitti puheensa heti sen asian-osaisen esitykseen, jota kän auttoi. Hyvin tavallista oli, että hän puhui paljoa laajemmin kuin asian-osainen itse, joka usein kokonansa jätti asian avustajansa ajettavaksi. (Näitä avustajia käy siis useissa tapauksissa vertaaminen meidän asian-ajajiimme).
Myös Sokrateen oikeudenkäynnissä vaikuttivat avustajat enemmän tuomarien päätöksiin kuin syyttäjä itse, joka näkyy olleen vain vähäpätöinen runoilija. Enimmän painoivat nähtävästi Anytoksen sanat hänen valtiollisen merkityksensä johdosta: hän oli ollut korkeimmissa valtionviroissa sekä auttanut Thrasybulosta kolmikymmenmiehistön karkottamisessa.
[10] " Daimoninen asia " (damiónion) oli Sokrateen omaperäinen, uusi uskonkäsite. Se oli hänellä "jumalan ennustava ääni", joka varoitti häntä, niin usein kuin hän aikoi tehdä jotakin väärää l. pahaa. Ne, jotka eivät häntä käsittäneet, luulivat hänen puhuvan jostakin uudesta jumal' olennosta. Itse asiassa katsoi Sokrates kuitenkin sitä vain Jumalan välittömäksi ilmoittimeksi ihmissydämessä (välillisiä olivat hänestä oraakelivastaukset ja enteet) — omantunnon jumalalliseksi ääneksi.
Että Sokrates omaatuntoa saattoi kutsua nimellä "daimoninen asia", johtuu hänen daimoni-käsityksestään, joka sekin oli hänellä omaperäinen. Homeroksella on daimoni milloin = ylimalkaan jumaluus, milloin = joku määrätty jumala, Hesiodos taas mainitsee sillä nimellä ihmisten suojelijahenkiä erottaen nämät yhtäältä varsinaisista jumalista, toisaalta puolijumalista (sankareista), ja, kuten sivulta 31 havaitsemme, oli olemassa sellainenkin käsitys, joka teki daimonit jumalien äpärälapsiksi; mutta Sokrateella oli daimoni nähtävästi = jumala, maailmaa hallitseva yksi jumala. Siis merkitsee "daimoninen asia" jumalallista, jumalasta peräsin olevaa asiaa. Mutta juuri semmoiseksi katsoo Sokrates omantunnon.
[11] Sokrates tarkoittaa, että, jos suoritti sisäänpääsymaksun teaatteriin, joka maksu korkeintaan oli 1 drakhma, niin monesti saattoi kuulla Anaxagoraan oppsja esitettävän niissä näytelmäkappaleissa, joita siellä annettiin. Yhtäältä oli nimittäin orkheestra se paikka teaatterissa, missä koori ja uusimpain tutkimusten mukaan myös näyttelijät esiintyivät, ja toisaalta on tunnettua, että näytelmäinkirjoittajat usein punoivat kappaleisiinsa filosoofein oppeja ja ajatelmia. Eritenkin oli niin Euripideen laita; hänen säilyneistä tragediioistaan näemme sen, sillä niissä kohtaa meitä filosoofinen mietelmä milloin koorilauluissa, milloin dialoogisissa osissa. Vielä tiedetään hänestä, että hän oli Anaxagoras fllosoofin oppilas, ja lähellä on siksi ajatus, että hän usein esitti juuri tämän oppeja. — Anaxagoras eli viidennellä vuosisadalla (synt. v. 500 e.Kr.). Hän ensimäisenä lausui ajatuksen: kaiken järjestää järkiperäinen henki, ja aikaansai sen kautta käänteen Kreikan filosofiiassa. — Drakhma on vähää vaille 1 markka (1/100 mnaata).
[12] Ks. selit. 10.
[13] Tässä ottaa S. väitteensä tueksi esimerkin Homeroksen runoista. — Niinkuin merenjumalatar Thetis oli ennustanut, sortui Akhilleus Pariin lennättämään nuoleen pian sen jälkeen kuin hän oli Hektorin surmannut.
[14] Potidaian, Amphipoliin ja Delionin taistelut tapahtuivat Peloponnesolaissodassa.
Potidaia, kaupunki Khalkedikeen niemimaalla, oli heti sodan alussa luopunut Athenasta, joka siksi lähetti sotajoukon saattamaan sitä jälleen alamaisuuteen. Kaupungin edustalla syntyi taistelu, joka päättyi Athenalaisten eduksi. Kuitenkin saivat he itse kaupungin haltuunsa vasta parin vuoden piirityksen perästä. Potidaian taistelussa oli Sokrateskin mukana, ja pelasti hän silloin nuoren Alkibiaden hengen.
Amphipoliin luona — joka sekin oli Khalkedikeen ääressä Strymon joen varrella — taisteltiin taas kymmenen vuotta myöhemmin (v. 422). Athenalaisten päällikkönä oli nahkuri Kleon, Spartalaisten Brasidas; molemmille päälliköille oli tämä taistelu heidän viimeisensä. Athenalaiset joutuivat siinä tappiolle.