Toiseksi tulee propositio, tehtävän esitys, joka samalla on partitio, tehtävän ositus. Luku 2 on siltä varalta. Siinä ilmaisee Sokrates, miten hänen tehtävänään on puolustaa itseään kahdenlaisia syyttäjiä vastaan: ensiksi aikaisempia syyttäjiä ja sen jälkeen Meletosta, Anytosta ja Lykonia vastaan. Edelleen selittää hän, miksi hänen on otettava myös mainitut aikaisemmat huomioon ja miksi hän ensi työkseen lähtee juuri heitä kumoamaan. — Täydellisemmissä puheissa oli toisena momenttina n.s. narratio, asia(i)n kertominen, ja oli se usein hyvinkin laajaperäinen; tämä oli kuitenkin toisinaan syystä tai toisesta joutava ja korvattiin, niinkuin meidän puheessamme on laita, propositiolla ja partitiolla, jotka jouduttivat esityksen edistymistä sen ydinkohtaan:
Kolmanteen momenttiin — probatioon eli todistukseen. Jos puhe oli puolustuspuhe, niinkuin kysymyksessä oleva, muodostui todistus confutatioksi eli syytösten kumoamiseksi. Luvut 3-22 sisältävät tämän osan. Se on tietenkin kaksijakoinen: 1) aikaisempain syytösten kumoaminen, luv. 3-10, 2) myöhempäin kum., luv. 11-22. Että Sokrates tässä kohden enemmän kuin muualla käyttää dialektista metoodiaan, on luonnollista.
Neljäntenä momenttina on n.k. egressio eli poikkeaminen varsinaisesta asiasta. Kun suoranainen todistaminen oli saatettu päähän, lähti puhuja vanhan ajan puhe-teoriian mukaan käsittelemään sellaisia aineita, jotka epäsuorasti olivat omansa tukemaan hänen asiaansa. Hänen puhetaidolleen tarjoutui siinä suurempi vapaus, ja siksi käsittikin tämä osa tavallisesti puheen loistokohdan. Myös Sokrateella siivistyy tässä puheensa m.m. lentämään Homeroksen ikisoittimen kielille, jotka painuvat muutaman murrossävelmän soinnutukseen. Tämä kauneus, mikä Sokrateella tavataan, on kuitenkin sisällistä kauneutta, sitä, jolla on juurensa puhujan olennon siveellisessä suuruudessa. Ulkonaista korua ja prameutta etsit häneltä suotta. Lyhyt on tämä osuus myös, täyttäessään vain luvun 23.
Viidennen, viimeisen momentin sisältää vihdoin luku 24; se on n.s. peroratio, loppulause. Siinä oli puhujilla tapana koettaa jos minkinlaisilla keinoilla vaikuttaa tuomarien tunteisiin (esim. herättää heissä sääliä). Miten eroavasti päättää Sokrates puheensa! Hän tuomitsee nimenomaan yleisen tavan, koska se ei ole kaunista eikä oikein, ja halpamielisten valitusvirsien sijasta jääpi korviin soimaan kristin-uskon: "tapahtukoon sinun tahtosi, Herra."
Toisessakin puheosuudessa on eri momentteja erotettavana: luku 25 — exordium, l. 26 = narratio, l. 27 = confutatio ja 1. 28 = egressio. Näistä sisältää exordium silmäyksen tapahtuneen äänestyksen tulokseen; narratiossa taas Sokrates kertoo elämänlaatunsa, jonka pitäisi oikeuttaa hänet palkinnon saantiin rangaistuksen sijasta; confutatiossa hän esittää ne syyt, joiden takia hän hylkää mahdolliset vastaehdotukset (vankeuden, korkeamman rahasakon, maanpaon); egressiossa hän siivistyy leimaamaan oman työskentelynsä jumalan määräämäksi ja kaikkein ylevimmäksi ihmistoimeksi.
Peroratio vain siis puuttuu, mutta sen sisältää seuraava kolmas puheosuus, joka sekä asemaltaan että säveleeltään on siihen omansa.
Kolmannessa puheosuudessa kohdistaa Sokrates sanansa ensinnä niihin tuomareihin, jotka olivat äänestäneet hänen kuolemaan tuomitsemistaan, sen jälkeen toisiin. Edellisille julistaa hän heidän siveellisen kehnoutensa, samalla kuin hän viittaa siihen rangaistukseen, joka heitä odottaa (luv. 29-30). Jälkimäisille — ystävällisille tuomareille — hän taas tekee selkoa siitä, miten hän nyt maailmasta eroaa omaksi paraakseen, ja ilmaisee toiveensa kuoleman suhteen; lopuksi kehottaa hän myös heitä olemaan hyvässä toivossa ynnä pyytää, että he oikaisisivat hänen poikiaan, jos nämät vastaisuudessa ehkä poikkeaisivat hyveen ja totuuden tieltä (31-33).
Sokrateen puolustuspuhe.
(Ennen ensimäistä äänestystä.)
1. Minkä vaikutuksen syyttäjäni ovat teihin, Athenalaiset, tehneet, en tiedä; minä puolestani olen heidän vaikutuksestaan melkein unhottanut, mimmoinen minä olen, niin vakuuttavasti ovat he puhuneet. Totta he eivät kumminkaan ole, sen sanoakseni, rahtuakaan puhuneet. Mutta yhtä heidän runsaista valeistaan olen etupäässä kummastellut, nim. sitä kohtaa, jossa sanoivat, että teidän tarvitsee olla varuillanne, jott'en minä vaan pettäisi teitä, "taitava puhuja" kun olen. Sillä ett'ei heitä hävettänyt, vaikka saattoivat ajatella, että minä heti paikalla, itse todellisuudella kumoon heidät, sikäli kuin käy selville, ett'en millään muotoa ole "taitava puhuja", tämä oli minusta nähden heidän suurin hävittömyytensä — eli eivät sitä kutsu taitavaksi puhujaksi, joka puhuu totta; jos tämä on heidän käsityksensä, niin voisinpa hyvin myöntää, että olen "puhuja", joskaan en heidän mittaansa. Nämät eivät siis ole, kuten väitän, juuri sanaakaan totta puhuneet; mutta minulta kuulette sen sijaan koko totuuden. Minun puheeni, Athenalaiset, ei tule kuitenkaan, kautta Zeuksen, olemaan somilla puheentavoilla ja sanoilla koristettu tai sirosti järjestetty, niinkuin näiden on ollut; ei niin, vaan te saatte kuulla minun puhuvan valitsemattomin, tilapäisin sanoin; minä turvaudun nimittäin siihen, että sanani ovat todenperäiset. Älköönkä kukaan teistä muuta lisäksi odottako; sillä eihän näin ijäkkäälle miehelle olisi sopivaa astua eteenne nuorukaisen tavoin korupuheita sepittäen. Siis anon ja pyydän teiltä, Athenalaiset, hartaasti seuraavaa: jos kuulette minun puolustavan itseäni samallaisilla puheilla, joita tapani on käyttää sekä torilla rahanvaihtopöytäin ääressä, missä useat teistä ovat kuunnelleet minua, että muuallakin, niin älkää ihmetelkö älkääkä melua pitäkö sen johdosta. Sillä näin on asian laita. Ensi kerran olen nyt astunut oikeuden eteen, vaikka jo olen seitsemänkymmenen vuoden vanha; luonnollisesti olen siis vieras täkäläiselle puhelutavalle. Niinkuin, jos todella olisin vieras (-maalainen), antaisitte minulle anteeksi, jos puhuisin sillä murteella ja sillä tavalla, joihin olisin kasvatukseni kautta tottunut, niin nytkin pyydän teiltä tätä — ja ainakin omasta mielestäni kohtuudella —, ettette ottaisi huomioonne puhelutapaani — mahdollisesti on se tavallista huonompi, mahdollisesti myös pahempi —, vaan ainoastaan sitä silmällä pitäisitte ja tarkkaisitte, puhunko oikeudenmukaisesti vai en. Sillä tämä on tuomarin tehtävä, puhujan taas puhua totta.