Muiden katsellessa näitä kaunokaisia, istuin minä rauhassa vahtipenkilläni … portin pielessä. Silloin olin vielä nuori mies, mutta mietin aina kaiholla kotipuoltani, sillä muut neitoset eivät mielestäni olleet kauniita kuin ne, jotka kävivät sinisissä hameissa[6] ja joiden olkapäillä häilyi paksut palmikot. Andalusialaisia tyttöjä minä melkein pelkäsin, sillä heidän keveään käytökseensä en ollut vielä tottunut: aina vain pilkkapuhetta, eikä vakavaa sanaa koskaan. Puuhasin siis kaikessa rauhassa messinkiketjuni kimpussa, kun kuulin miesten huudahtavan: "kas, tuossa tulee se mustalaistyttö!" Uteliaana kohotin silmäni työstä ja näin hänet. Se oli perjantaipäivä enkä sitä ikinä unhota. Silloin näin ensi kerran saman Carmenin, jonka te tunnette ja jonka luona teidät muutamia kuukausia sitten tapasin.
Hänellä oli yllänsä sangen lyhyt punainen hame, jonka alta näkyi valkoiset, hajanaiset silkkisukat ja sievät sahviaanikengät, tulipunaisilla nauhoilla solmitut. Hän oli avannut mantiljansa, niin että näkyi osa hänen paljaita olkapäitänsä ja suuri, tuoksuava akaasiakimppunen paidan alta. Sitä paitse oli hänellä akaasian kukkanen huultensa välissä, kun hän lähestyi tuolta lanteitansa keikutellen kuin joku kevytkäyntinen tammavarsa Cordovan siitoslaitoksesta. Tuolla tavoin pukeutuneen naikkosen lähestyessä olisivat ihmiset kotiseudullani jo siunanneet itsensä. Sevillassa sai hän jokaiselta jonkun hilpeän kohteliaisuuden ryhdistänsä; kaikille oli hänellä heti vastaus valmiina ja kaikkialle vilkuili hän, käsi lanteilla ja julkeana katsannoltansa kuin tosi-mustalaistyttö, mikä hän myöskin oli. Alussa hän ei minua miellyttänyt ja minä ryhdyinkin heti jatkamaan työtäni. Mutta hänpä teki kuin naisten ja kissojen tapana on; nim. lähestyä kutsumatta ja olla tulematta silloin kun kutsutaan; pysähtyen eteeni sanoi hän:
"Kuules, ystäväni," sanoi hän andalusialaisten tapaan, "etkö antaisi minulle tuota ketjua kirstuni avainkimppua varten?"
"Minä tarvitsen tämän neulakoteloa varten," vastasin hänelle.
"Neulakoteloa varten!" huudahti tyttö nauraen. "Ohoh! Hra korpraali kutoo siis pitsiä, koska hän neuloja tarvitsee." Kaikki rähähtivät nauramaan ja minä tunsin punastuvani enkä voinut keksiä hänelle mitään vastausta. — "Kuules, sydänkäpyseni," jatkoi hän sitten, "kudopas minulle seitsemän kyynärää mustaa pitsiä mantiljaani varten, sinä sieluni neulaseppä!"
Näin sanoessansa hän otti akaasian kukkasen suupielestänsä ja viskasi sen peukalonsa varasta juuri silmieni väliin. Se vaikutti minuun kuin ammuttu kuula … en tiennyt mihin kätkeytyä, ja jäin sen vuoksi liikkumattomana paikoilleni kuin pölkky. Hän poistui tehtaalle ja hetken kuluttua huomasin maahan, jalkojeni väliin, pudonneen kukkasen. En tiedä, mikä höperyys minut lieneekin valloittanut, mutta maasta minä sen kumppalieni näkemättä korjasin ja kätkin huolellisesti liivini alle. Tämä oli ensimäinen tyhmyyteni!
Vielä pari kolme tuntia myöhemmin mietin samaa kohtausta, kun tehtaan ovenvartija hengästyneenä juoksi vahtikojulle kovin hämmentyneen näköisenä. Kertoen, että eräs nainen oli murhattu tehtaan suuressa salissa, vaati hän vahtiosastoa heti sinne. Majoitusmestari käski minun ottaa pari sotilasta mukaani ja rientää katsomaan. Valitsin miehet ja riensin paikalle.
Kuvitelkaahan, että minä saliin astuessani näin noin 300 tyttöä melkein paitasillansa huutaen, meluten, huitoen ja rähisten niin että tuskin olisi kuullut taivaan ukkosen jylinää. Toisessa päässä salia makasi eräs nainen verissänsä permannolla kaikki neljä raajaa ilmassa ja kasvoillansa x:n merkki, jonka hän oli saanut parista puukon vihlaisusta. Vastapäätä haavoitettua, jota parhaat joukkokunnasta par'aikaa hoitelivat, näin Carmenin seisovan viiden, kuuden kumppalin pitämänä. "Ehtoollista! ehtoollista! minä kuolen!" huusi haavoitettu vaikeroiden. Carmen seisoi äänetönnä purren hammasta ja mulkoillen silmillänsä kuin kameleontti.
"Mitä se on?" kysyin minä, ja kestipä kotvan aikaa ennenkuin pääsin selville asiasta, sillä kaikki naiset huusivat yhtäaikaa. Vihdoin selvisi juttu minulle: haavoitettu nainen oli kehunut hänellä olevan taskussansa niin paljo rahaa, että hän voi ostaa aasin Trianon markkinoilta vaikka paikalla. — "Vai niin", sanoi aina kielevä Carmen, "eikö sinulle siis luuta riitäkään?" — Tästä loukkaantuneena vastasi toinen, ett'ei hän ollut mikään luutien tuntija eikä hänellä ollut kunnia olla enemmän mustalainen kuin paholaisenkaan ristitytär, mutta neiti Carmencita saisi kohta tilaisuuden nähdä hänen aasinsa, sillä kaupungin tuomari aikoi piakkoin kävelyttää sitä katuja pitkin kahden palvelijan vartioimana, joiden tehtävänä oli karkoittaa kärpäset sen ympäriltä. — "Vai niin, mutta minäpä teen kärpästen juottopaikan poskellesi ja maalaan siihen tammipelin ruudut."[7] Samassa silmänräpäyksessä veti Carmen veitsellä, jota hän käytti sikaareja poikki leikatessansa, pyhän Antrean ristinmerkin kumppalinsa kasvoihin.
Teko oli silminnähtävä totuus, jonka vuoksi minä tartuin häntä käsivarteen ja sanoin kohteliaasti: