Hän tarttui käteeni ja puristi sitä vakavan näköisenä. Hetken äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:
"Uskaltaisinkohan pyytää teiltä erään palveluksen?… Kotimaahanne palaatte te ehkä Navarran kautta; ainakin täytyy teidän matkustaa Vittorian kautta, joka ei ole kaukana Navarrasta."
"Aivan oikein, Vittorian kautta vie todellakin tieni eikä ole ensinkään mahdotonta, että poikkean myöskin Pampelunaan, jonka mutkan tekisin teidän vuoksenne varsin mielelläni."
"No niin, jos poikkeatte Pampelunaan, saatte siellä nähdä kaikellaista hauskaa… Pampeluna on kaunis kaupunki…" (Sitten otti hän kaulastansa pienen hopeamitalin jatkaen:) "Tämän mitalin annan teille … sen voisitte kääriä paperiin ja jättää sen…" (tässä oli hän jonkun aikaa ääneti, kunnes voitti liikutuksensa) "niin, te voisitte jättää tahi toimittaa sen eräälle vanhalle vaimolle, jonka osoitteen minä hankin teille. Sanokaa hänelle, että … että minä olen kuollut, mutta elkää mainitko, millaisen kuoleman olen saanut."
Lupasin toimittaa hänen asiansa. Seuraavana päivänä palasin jälleen häntä tervehtimään ja vietin osan päivästä hänen kanssansa.
Häneltä olen kuullut sen surullisen tarinan, jota nyt käyn kertomaan.
III.
Olen syntynyt Elizondossa Baztanin vuorilaaksossa. Nimeni on don José Lizarrabengoa; te osaatte kyllin hyvin espanjan kieltä ymmärtääksenne jo siitä, että olen kristillistä baskilaista sukua. Jos nimeni edellä aatelismiesten lailla käytän arvonimeä don (herra), niin on minulla siihen täysi oikeus, ja jos olisimme Elizondossa, voisin näyttää teille pergamentille kirjoitetun sukuluetteloni.
Vanhempani tahtoivat minut hengelliseen säätyyn ja panivat minut oppikouluun, mutta opetusta en kauvan nauttinut. Pidin liiaksi pallopelistä ja tämä mielihalu minut onkin perikatoon vienyt. Pallosilla oltaessa unhotamme me navarralaiset kaiken muun. Kun minä kerran täydellisesti voitin erään Alavasta kotoisin olevan pojan, alkoi tämä haastaa riitaa kanssani; riidasta kehittyi sauvaottelu, josta minä niinikään suoriusin voittajana, mutta juttu päättyi niin onnettomasti, että minun täytyi paeta pois paikkakunnalta. Sattumalta tutustuin eräiden rakuunain kanssa ja rupesin sotilaaksi, Almanzan ratsuväen rykmenttiin. Me vuoristolaiset totumme ylipäänsä helposti sotilas-ammattiin. Pian ylenin korpraaliksi ja jopa oli majoitusmestarinkin paikka luvassa, kun onnettomuudeksi jouduin vartijasotilaana Sevillan tupakkatehtaalle. Jos te olette käynyt Sevillassa, huomasitte epäilemättä myöskin sen suuren rakennuksen Guadalquivirin rannalla, vallien ulkopuolella. Muistan vieläkin selvästi tuon tehtaan portin ja vahtikojun portinpielessä.
Vahdissa ollessansa lyövät espanjalaiset sotilaat korttia taikka nukkuvat; tosi-navarralaisena koetin minä aina keksiä itselleni jotakin toimitusta. Sillä kerta olin juuri tekemässä messinkilangasta rintaneulan ketjua, kun toverit äkkiä huusivat: "kello löi juuri ja nyt palaavat tytöt tehtaalle … päivällislomansa jälkeen." Mainitussa tupakkatehtaassa työskentelee näet 400-500 naista, jotka kierittelevät sikaareja tehtaan suuressa salissa. Tähän voi miesväki päästä ainoastaan n.k. neljänkolmatta luvalla, sillä helteen vuoksi työskentelevät tytöt ja olletikin nuoret aivan ohuissa puvuissa. Kun tytöt päivällisensä jälkeen palaavat työhönsä, on portilla aina suuri joukko nuoria miehiä katsomassa ja puhuttelemassa heitä. Harvat näistä neitosista kieltäytyvät vastaanottamasta esim. tarjottua silkkimantiljaa eikä tällaisten kalastusharrastajain tarvitse muuta kuin kumartua ottamaan kala ongesta.