"Konna istuu nyt telkimien takana ja kun hän tiettävästi oli mies ampumaan kuoliaaksi kristityn ihmisen riistääksensä häneltä vähäpätöisenkin esineen otaksuimme peljästyneinä hänen murhanneen teidät. Minä tulen kanssanne kaupungin tuomarin luo, jolta saatte kauniin kellonne takaisin. Mutta sitten kertonette kai kotimaassannekin, että espanjalainen poliisi suorittaa hyvin tehtävänsä."
"Tunnustan suoraan", sanoin hänelle, "että mieluummin olisin menettänyt kelloni kuin nähnyt tuon kurjan raukan ehkä joutuvan hirteen, olletikin koska … koska…"
"Oh, elkää käykö levottomaksi, sillä hän on hyvissä kirjoissa ja kahta kertaa häntä ei voi hirttää. Mutta anteeksi, hirttää häntä ei voikaan. Kellonvaras on näette hidalgo eli aatelismies. Hän tulee siis ylihuomenna armotta köysin sidottavaksi.[5] Muudan rosvous enemmän tahi vähemmän ei ensinkään muuta rangaistusta, kuten näette. Joll'ei hän olisikaan tehnyt muita rikoksia kuin rosvouksia! Mutta hän on sitä paitse tehnyt useita murhia, joista toinen on toistansa kauheampi."
"Mikä hänen nimensä on?"
"Näillä seuduin on hän tunnettu nimellä José Navarro. Mutta sitä paitse on hänellä baskilainen nimi, jota me kumpikaan emme ikinä oppisi oikein ääntämään. Kaikissa tapauksissa on hän nähtävä mies eikä teidän, joka haluatte tutustua maamme merkillisyyksiin, suinkaan pidä laiminlyödä tilaisuutta nähdä, miten konnat Espanjassa passitetaan toiseen maailmaan. Mies istuu nyt kappelissa, minne isä Martinez teidät kyllä saattaa."
Ystäväni vaati minua niin tiukasti ottamaan selkoa tästä "sievoisesta hirttotilaisuudesta," että minun täytyi suostua siihen. Aluksi läksin katsomaan vankia varustauduttuani sikaaripaketilla, jolla toivoin voivani lahjoa hänet antamaan anteeksi uteliaisuuteni.
Don José oli juuri aterialla, kun astuin hänen kammioonsa. Hän tervehti minua jokseenkin kylmästi päätänsä nyökäyttäen, mutta sikaareista hän kohteliaasti kiitti. Luettuansa montako näitä paketissa oli, valitsi hän niistä määrätyn summan ja ojensi loput minulle sanoen, ett'ei hän sen useampia tarvitse.
Kysyin sitten voisinko mitenkään lieventää hänen kohtaloansa sillä rahasummalla mikä minulla itselläni sattui olemaan mukana tahi minkä ystävieni avulla ehkä voisin hankkia. Alussa kohautti hän olkapäitänsä ja hymyili surullisesti; pian muutti hän mielensä ja pyysi minun luettamaan messun hänen sielunsa autuudeksi.
"Ja tahtoisitteko ehkä", kysyi hän arasti, "tahtoisitteko ehkä luettaa toisen erään henkilön hyväksi, joka on loukannut teitä?"
"Tietysti, ystäväni", vastasin hänelle, "vaikka kukaan tässä maassa ei tietääkseni ole loukannut minua."