Don José tarttui käsivarteeni, avasi oven ja saattoi minut ulos kadulle. Pari sataa askelta kävelimme aivan äänettöminä. Sitten hän ojensi kätensä jäähyväisiksi sanoen:
"Menkää vain suoraan eteenpäin, niin tulette sillalle."
Kääntäen minulle selkänsä palasi hän nopeasti takaisin. Hieman nolona ja pahalla tuulella saavuin hotelliin. Pahinta kaikesta oli se, että riisuutuessani huomasin menettäneeni kultakelloni.
Erityiset syyt estivät minua seuraavana päivänä tiedustelemasta sitä mustalaistytön luota ja jättämästä asiaa kaupungin poliisikonttorin huoleksi.
Ryhdyin lopettamaan kirjoitustani dominikaaniluostarin käsikirjoituskokoelmasta ja matkustin sitten Sevillaan. Useita kuukausia Andalusiassa retkeiltyäni päätin palata Madridiin; paluumatkalla täytyi minun kulkea Cordovan kautta. Tarkoituksenani ei ollut viipyä siellä kauvan, sillä tuosta kauniista kaupungista ja sen ihanista kylpijättäristä olin oikeastaan saanut kylläkseni. Vähintäin kolme neljä päivää täytyi minun kuitenkin pysähtyä tässä muhamettilaisten ruhtinaiden vanhassa pääkaupungissa tavatakseni muutamia tuttaviani ja toimittaakseni eräitä asioita.
Niin pian kuin näyttäysin dominikaanien luostarissa missä minun tutkimuksiani vanhan Mundan asemasijoista aina oli seurattu suurella osanotolla, tuli eräs munkeista avosylin vastaani huudahtaen:
"Kiitetty olkoon Herran nimi! Olkaa tervetullut rakas ystävä! Luulimme teidän jo kuolleen ja minä luin jo sielunne autuudeksi monet pater noster'it ja ave Mariat, joita en kadu nytkään. Murhattu te siis ette ole, mutta varkaat teidät puhdistivat, sen hyvin tiedämme."
"Varkaat! Mitä tarkoitatte?" kysyin hämmästyneenä.
"Tarkoitan tietysti sitä kaunista taskukelloa, jota kirjastossamme usein lyötitte, kun ilmotimme teille kuoroajan olevan käsissä. No niin, kellonne on löydetty ja sen voitte pian saada takaisin."
"Toisin sanoen," keskeytin minä hänet hieman nolostuen, "minä hukkasin sen todellakin…"