Ennen kuin keksin mitään vastausta oli hän kadonnut sisään.
Koko iltaseura oli kokoontunut sisäpihaan[9] ja väkijoukosta huolimatta näin rautaportin läpi melkein kaikki, mitä siellä tapahtui. Kuulin kastanjetit, tamburinin, vieraiden naurut ja hyvähuudot; joskus näin vilahdukselta myöskin hänen päänsä, kun hän keveänä tanssi tamburininsa säestyksellä. Kuulin myöskin kuinka nuoret upseerit sanoivat hänelle kohteliaisuuksia, jotka saivat poskeni punastumaan. Hänen vastauksiansa en kuullut. Sinä iltana minä häneen oikein rakastuin ja vilahtipa jo pari kolme kertaa päässäni ajatus astua sisäpihaan ja antaa miekanpistot vatsaan kaikille noille tolvanoille, jotka siellä hänelle lavertelivat korupuheitansa. Tätä kidutustilaa kesti runsaan tunnin. Sitten tulivat mustalaiset ulos ja ajoivat everstin vaunuissa pois. Ohimennessänsä loi Carmen minuun nuo silmänsä, jotka tekin tunnette, ja sanoi minulle aivan hiljaa:
"Ihmiset, jotka tahtovat syödä hyvin paistettua pannukalaa, menevät
Lillas Pastian luo Trianaan, ettäs tiedät, kumppani…"
Keveänä kuin vuohenkaritsainen juoksi hän vaunuihin, ajuri löi ruoskalla hevoisparia ja pian oli iloinen mustalaisjoukko hävinnyt, minne sitten lieneekin saatettu.
Voitte arvata, että vahtivuorolta päästyäni kiiruhdin Trianaan; mutta sitä ennen ajatin partani ja harjasin itseni ja vaatteeni kuin paraatia varten. Lillas Pastia oli vanha kalakauppias, rodultansa mustalainen ja ihoväriltänsä musta kuin maurilainen, jonka luona kävi paljo porvaristoa syömässä paistettua kalaa; olletikin luulen heidän alkaneen käydä Pastian luona sitten, kun Carmen oli ruvennut esiintymään siellä. Minun tullessani istui tämä jo siellä.
"Lillas", sanoi hän ravintoloitsijalle, "tänään en viitsi enää esiintyä. Onhan huomennakin päivä![8] Kas niin, kumppani, menkäämme kävelemään."
Hän heitti mantiljan yllensä ja niin olimme ulkona kadulla tietämättä minne mennä.
"Luullakseni on minun kiittäminen teitä eräästä lahjasta, jonka sain vankilassa ollessani", sanoin hänelle. "Leivän minä söin, viilan tarvitsen peistäni teroittaessani ja säilytän sen muutenkin muistona teistä. Mutta leipään kätketyn kultarahan annan takaisin, kas tässä!"
"Todellakin! Hän on säästänyt rahat", huudahti Carmen nauraen. "Sitä parempi, sillä tällä kertaa olenkin aivan ilman. Mutta vähät siitä: aina liikkuva koira luun löytää. Syökäämme ja menettäkäämme kaikki yhdessä. Sinä saat kestitä minua."
Olimme tulleet Sevillan viertotietä ja saavuimme juuri Käärmekadulle. Siinä osti hän tusinan appelsiineja, jotka minun täytyi sitoa nenäliinastani tehtyyn nyyttiin. Hiukan edempänä hän osti leipää, makkaraa ja pullon manzanilla-viiniä. Vihdoin hän poikkesi sokerileipomoon. Sisään tultuamme hän heitti tiskille kultarahan, jonka olin antanut takaisin, ja sitten kaikki mitä hänellä taskussansa sattui olemaan pientä hopearahaa. Lopuksi pyysi hän tietää, oliko minulla itselläni ollenkaan rahaa. Annoin piasterin ja muutamia vaskilantteja häveten kovin, ett'ei minulla enempää ollut. Näytti siltä kuin olisi hän aikonut tyhjentää koko myymälän. Mutta ainoastaan parhaat ja kalleimmat leivokset kelpasivat, kuten sokeroidut munakeltuaiset (yemas), maukkaimmat mantelikakut (turon), sokeroidut hedelmät j.n.e. mikäli vain rahat riittivät. Kaikki nämä ostokset pantiin paperipusseihin, jotka hän jätti minun kannettavakseni. Tunnette kai Candilejo (Lamppu-) kadun, jolle on pystytetty se don Pedro Oikeamielisen rintakuva.[10] Erään Candilejokadun varrella olevan vanhan talon portin edustalle hän pysähtyi, astui puistokäytävän poikki ja koputti alakerran ovelle. Vanha mustalaisakka, oikea pahanhengen orjatar, tuli avaamaan meille. Carmen sanoi hänelle muutamia sanoja romani-kielellä. Alussa hangoitteli vanhus vastaan. Mutta kun Carmen antoi hänelle pari appelsiinia, kourallisen konvehtia ja kulauksen viiniä, niin heltyi hän. Carmen heitti mantiljansa hänen yllensä, ämmä saattoi meidät erään huoneen ovelle, joka sitten suljettiin puutelkimellä. Yksin jäätyämme alkoi hän tanssia ja nauraa kuin hullu laulaen: sa olet puolisoin, ma vaimosi![11]