"Ah!" hän huudahti puhaltaen ensimäiset savut suun ja sieramien kautta, "onpas siitä aikoja, kun olen tupakoinut!"
Jos espanjalainen tarjoo jollekulle sikaarin ja tämä ottaa sen vastaan, on sillä maassa sama ystävällinen merkitys kuin Venäjällä suolan ja leivän tarjoomisella. Mies osoittausikin puheliaammaksi kuin koskaan rohkenin toivoakaan. Mutta vaikka hän sanoikin olevansa kotoisin Montillasta näytti hän tuntevan seudut verrattain huonosti. Niinpä ei hän tiennyt tämän ihanan laaksonkaan nimeä eikä voinut mainita nimeltä ainoatakaan kylää lähiseutuvilla. Sitten utelin oliko hän nähnyt ympäristössä mitään muurin raunioita, laajempia tiilikasoja tai veistettyjä muistokiviä, mutta sellaisista ei hän ollut koskaan tullut välittäneeksi. Sen sijaan näyttäysi hän taitavaksi hevosmieheksi, teki muistutuksia ratsuani vastaan, mikä ei vaikea tehtävä ollutkaan, ja antoi selostuksen oman hevosensa sukujohdosta, todistaen sen olevan Cordovan hevossiitoslaitoksesta; se olikin jalo ja kestävä eläin, joka isäntänsä väitteen mukaan oli kerran jaksanut kulkea 30 lieutä päivässä; laskipa laukkaa tai ravia, oli se yhdentekevä. Keskellä kertomustaan pysähtyi mies äkkiä ikäänkuin olisi peljännyt puhuneensa jo liiaksi avomielisesti.
"Minulla sattui nim. silloin olemaan kovin kiire Cordovaan", lisäsi hän hieman hämillänsä. "Se oli oikeusjuttu, jonka johdosta minun täytyi puhutella tuomareja…"
Samassa katsahti hän oppaaseeni Antonioon, joka heti loi silmänsä maahan.
Lähde ja sen varjoisa ympäristö viehättivät minua niin, että muistin ne muutamat liikkiöviipaleet, jotka ystäväni Montillassa olivat pistäneet oppaani haarapussiin. Pyysin hänen ottamaan ne esille ja kutsuin vieraan osalliseksi tähän äkkiä valmistettuun ateriaan. Jos mies ei liene tupakoinut pitkään aikaan, niin ei hän nähtävästi ollut syönytkään pariin päivään, hän ahmi näet kuin nälkäinen susi. Aloin luulla, että sallimus oli lähettänyt minut tuota poloista ravitsemaan. Oppaani sitä vastoin söi aivan vähän, joi vielä vähemmän eikä puhunut juuri mitään, vaikka jo alussa matkaamme oli osoittautunut mitä suurimmaksi suupaltiksi. Vieraan läsnäolo näytti häiritsevän häntä ja jonkunlainen epäluulo piti heidät loitolla toisistansa, vaikka minun oli mahdoton aavistaa syytä siihen.
Viimeiset leipäkyrsät ja liikkiöleikkeleet olivat jo hävinneet ja aterian jälkeen poltimme kumpikin toisen sikaarin; sitten käskin oppaani suitsimaan hevoset ja aioin sanoa jäähyvästit uudelle ystävälleni, kun tämä äkkiä kysyi "missä tarkoitukseni oli viettää seuraava yö."
Ennenkuin huomasinkaan oppaani tekevän kieltäviä merkkejä, ehdin vastata hänelle aikovani olla yötä Cuervon majatalossa.
"Huono talo teidän kaltaisellenne miehelle", sanoi hän. "Sinne olen minä aikonut ja jos sallitte minun saattaa teitä, niin matkustamme yhdessä".
"Varsin mielelläni", vastasin hänelle hypäten samalla ratsuni selkään.
Oppaaltani sain jälleen varoittavia silmäniskuja, mutta kohautin hänelle vain olkapäitäni vakuuttaakseni olevani täysin levollinen. Ja niin läksimme matkaan.