Cordovassa vuokrasin oppaan ja pari ratsuhevosta lähteäkseni matkalle; tavaroita oli minulla mukanani ainoastaan Caesarin lisäselitykset ja pari paitaa. Väsyneenä, janoon nääntymäisilläni ja paahtavan auringon polttamana vaelsin eräänä päivänä Cachenan tasaisella ylängöllä, toivoen hiiteen sekä Caesarin että Pompeijuksen pojan, kun äkkiä huomasin melkoisen matkan päässä siltä polulta, jota olin seurannut, saraheinää ja kaislaruokoa kasvavan, pienen niityn pälvän. Se todisti minulle, että niillä paikoin löytyi joku lähdesuoni. Niittyä lähestyessäni huomasin sen suo-nevaksi, johon eräs Sierra de Cobralta, kahden korkean louhen välisestä solajyrkänteestä alas syöksevä vuorivirta laski vetensä.
Tuolla alhaalla täytyi siis löytyä kirkasta vettä, ilman iilimatoja ja sammakkoja, ja luultavasti myöskin joku varjoisampi paikka kallioiden keskellä. Solalle tultua hirnahti ratsuni, jolle joku toinen heti vastasi lähteeltä päin. Tuskin olimme kulkeneet sataa askelta eteenpäin, kun sola äkkiä laajeni ja eteeni aukeni ympäröivien korkeiden kalliolouhien siimestämä luonnonympyriäinen kenttä. Hauskempaa lepopaikkaa oli matkailijan mahdoton löytää. Jyrkkien louhien päältä syöksyi kohiseva vuoripuro pieneen altaaseen, jonka pohjalla paistoi lumivalkoinen hiekka. Viisi, kuusi kaunista rautatammea kasvoi sen tuulelta suojatuilla ja lähdeveden kostuttamilla reunoilla suoden varjoa tuuhean lehvistönsä alla.
Hieno, kiiltävä ruohisto altaan ympärillä taas tarjosi väsyneelle paremman vuoteen kuin mitä hän kymmenen lieun kehässä olisi voinut saada missään hotellissa.
Minulle ei kuitenkaan tullut kunnia tämän kauniin paikan keksimisestä. Ruohistolla lepäsi näet jo eräs mies, joka minun tullessani nähtävästi nukkui. Hevosten hirnunnasta havahtuen nousi hän ylös ja riensi ratsunsa luo, joka isäntänsä nukkuessa oli käynyt hyvällä laitumella lähteen ympäristössä. Muuten oli hän nuori, reipas ja keskikokoinen, mutta tukeva ja katsannoltansa synkeän ylväs mies. Hänen alkuansa ehkä kauniin hipiänsä oli päivän helle paahtanut ruskeaa tukkaa tummemmaksi. Toisella kädellä hän piti ratsuansa suitsista, toisella kuparinväristä vallipyssyänsä. Täytyy tunnustaakseni, että tuo ase ja miehen metsistynyt ulkomuoto alussa hieman säikähdytti minua. Mutta rosvousta en peljännyt, sillä vaikka olinkin kuullut puhuttavan ryöväreistä, en sellaisia vielä ollut koskaan tavannut. Sitä paitsi olin nähnyt lukuisain rehellisten talollisten toripäiville lähtiessänsä aseestautuvan hampaihin saakka, jonka vuoksi pyssy ei vielä suinkaan oikeuttanut epäilemään tuntemattoman kuntoa.
Ja mitäpä hän minun paidoillani ja elzevir-niteilläni olisikaan tehnyt? Sentähden tervehdin pyssymiestä tuttavallisella pään nyökähdyksellä ja kysyin hymyellen olinko keskeyttänyt hänen unensa. Mitään vastaamatta hän tarkasti minua kiireestä kantapäähän ja näytti tarkastukseensa tyytyväiseltä; samoin teki hän lähdettä lähestyvälle oppaalleni, joka nähtävästi kalpeni ja pysähtyi huomattavasti peljästyneenä. Huono yhtymys, ajattelin minä. Mutta viisainta oli kuitenkin pysyä vallan levollisena. Hyppäsin alas ratsun seljästä ja käskin oppaani riisua suitset hevosiltamme; kyykistyen lähteen luo huuhdoin siinä kasvoni ja käteni, jonka jälkeen laskeusin vatsalleni ja join hyvän kulauksen kuin Gideonin sotamiehet ennen muinoin.
Samalla tarkastin opastani ja tuntematonta pyssymiestä. Edellinen lähestyi kovin vastahakoisesti; jälkimäisellä ei näyttänyt olevan mitään pahoja aikeita meitä kohtaan, koskapa hän oli laskenut hevosensa taas valloilleen ja suunnannut äsken vaakasuorassa asennossa olleen pyssynsä maata kohti.
Mielestäni ei minulla ollut mitään syytä pahastua, vaikka mies ei minusta sen enempää välittänytkään, joten heittäysin ruohikolle ja kysyin avosydämisesti tuntemattomalta, sattuiko hänellä olemaan tuluksia. Samalla vedin sikaarikoteloni esille. Mitään vastaamatta kopeloi mies taskujansa, löysi tulukset ja kiirehti iskemään minulle tulta. Nähtävästi alkoi hän ihmistyä, sillä tulta iskettyään hän istahti minua vastapäätä, luopumatta kuitenkaan aseestansa. Sytytettyäni oman sikaarini valitsin parhaimman jäljelläolevista ja kysyin tupakoitsiko hän vai?
"Kyllä, senjor", hän vastasi. Tämä oli hänen ensimäinen sanansa, mutta siitä tavasta millä hän äänsi s:n sanassa senjor (herra), huomasi hänet kaukalaiseksi matkailijaksi niinkuin olin itsekin.[1]
"Tämän luulisin jotenkin hyväksi", sanoin tarjotessani hänelle oikean havanalaisen sikaarin.
Hän kiitti vähäisellä päännyökähdyksellä, sytytti sikaarinsa, nyökkäsi toisen kerran kiitokseksi ja alkoi poltella nähtävästi sangen suurella nautinnolla.