"Niin kunnon mieheltä kuin te olette, joka tarjoilette minulle hyviä sikaarejanne, en voi kieltää mitään", vastasi don José hyväntuulisena, pyysi mandolinin ja alkoi laulaa säestäen itse lauluansa. Hänen äänensä oli kova, mutta kuitenkin miellyttävä, ja nuotti eriskummallisen alakuloinen; sanoja en ymmärtänyt vähääkään.
"Mikäli voin ymmärtää", huomautin hänelle, "ei tuo ole mikään espanjalainen laulu, vaan muistuttaa niitä Zorzicos-säveliä, joita olen kuullut laulettavan baskin kielellä rajamaakunnissa."[2]
"Aivan oikein", vastasi don José synkkämielisesti. Sitten hän laski mandolinin permannolle, risti kätensä rinnan yli ja jäi tuijottamaan valkeaan omituisen surullisen näköisenä. Pienelle pöydälle asetetun lampun valossa muistuttivat hänen samalla jalot ja hurjat kasvonsa Miltonin saatanaa. Niinkuin tämäkin mietti toverini ehkä jättämäänsä kotiseutua ja sitä maanpakoa, johon hän rikoksensa takia oli joutunut. Yritin jälleen alottaa keskustelumme, mutta hän ei vastannut mitään, vaan istui yhäti murheellisiin ajatuksiinsa vaipuneena. Eukko oli jo nukahtanut tuvan nurkkaan tehdylle nahkavuoteelle. Tyttönen oli tehnyt hänelle seuraa samassa kauniimmalle sukupuolelle varatussa karsinassa. Oppaani nousi ylös, pyytäen minua seuraamaan talliin. Mutta tämän kuullessansa havahtui don José aivan äkkiä kysyen häneltä tuimasti, minne hän aikoi:
"Talliin," vastasi opas.
"Mitä sinulla siellä on tekemistä? Ovathan hevoset ruokitut. Nuku vain täällä … herrasi sallii sen."
"Pelkään herran hevosen sairastuneen ja tahtoisin, että herra itse tulisi sitä katsomaan. Ehkä herra tietäisi, mitä sille on tehtävä."
Antonio tahtoi nähtävästi puhua kanssani kahdenkesken; mutta minä en huolinut antaa epäilyksen aihetta don Josélle, koska mielestäni oli nykyisessä tilassamme viisainta olla täydellisesti häneen luottavinansa. Vastasin siis Antoniolle, ett'en ymmärtänyt hevosten tauteja, vaan halusin saada nukkua rauhassa. Don José seurasi häntä talliin ja palasi sieltä pian yksin takaisin. Hän selitti, ett'ei hevoselta puuttunut mitään, vaan että oppaani piti sitä kallisarvoisena, että hän hieroi sitä takkinsa liepeellä saadaksensa sen hikoilemaan ja aikoi viettää yönsä tässä suloisessa puuhassa.
Sillä välin olin heittäytynyt muulin vuodalle lepäämään ja peitellyt itseni huolellisesti päällysnutullani. Pyydettyänsä minulta anteeksi, että hän rohkeni levätä vierelläni, paneusi don José oven eteen maata uusittuansa sankkiruudin pyssyynsä jonka hän asetti päänalustana olevan haarapussinsa alle. Viisi minuuttia sen jälkeen kuin toivotimme hyvää yötä toisillemme, nukahdimme molemmat syvään uneen.
Luulin olevani kyllin väsynyt nukkuakseni yöni tällaisellakin vuoteella. Mutta jo tunnin kuluttua heräsin ensi unestani kovin ikävien syyhelmien johdosta. Niin pian kuin olin saanut selville näiden laadun nousin ylös siinä uskossa, että oli viisaampaa viettää loppuyö ulkona tähtikirkkaan taivaan alla kuin tässä tylyssä majatuvassa. Varpaillani hiipien pääsin ovelle, harppasin yli don Josén, joka nukkui vanhurskaan unta ja menettelin niin viisaasti, että pääsin ulos herättämättä ketään unestansa. Oven ulkopuolella oli leveä lavitsa; sille heittäysin pitkäkseni ja valmistausin parhaimpani mukaan nukkumaan siinä. Aioin juuri sulkea silmäni toistamiseen, kun olin näkeväni hevosta taluttavan miehen varjon äänettömästi kulkevan ohitseni. Nousin istualleni ja olin tuntevinani Antonion. Hämmästyneenä siitä, että hän tähän aikaan oli lähtenyt liikkeelle tallista, nousin seisoalleni ja menin häntä vastaan. Minut huomattuaan hän seisahtui heti paikalla.
"Missä hän on?" kysyi Antonio hiljaa.