"Tuvassa … hän nukkuu … eikä näytä pelkäävän luteita. Mutta minne sinä tuota hevosta viet?"
Samassa huomasin Antonion huolella sitoneen hevosen jalat vanhoihin ryysyihin, ett'ei kavioiden kopse kuuluisi tallista pihalle tultua.
"Puhukaa Jumalan nimessä hiljempää", supatti Antonio. "Ette tiedä, millainen mies hän on! Se on Andalusian mainioin ryöväri José Navarro. Olenhan minä koko päivän antanut teille varoitus-merkkejä, mutta te vain ette ole tahtonut ymmärtää mitään."
"Vähät minä siitä, onko hän ryöväri tai ei", sanoin minä; "meitä hän ei ole ryövännyt ja lyönpä vetoa, ett'ei hänellä ole sellaisia aikeitakaan."
"Mahdollista, mutta hänen kiinniottajansa saa 200 tukaattia palkintona. Puolentoista lieun päässä täältä on peitsimies-osasto majoitettuna ja sieltä noudan ennen huomenen koittoa muutamia kelpo poikia vangitsemaan hänet. Olisin ottanut hänen ratsunsa, mutta se on niin vihainen, ett'ei sitä voi lähestyä muut kuin Navarro itse."
"Vieköön sinut hitto!" huudahdin minä. "Mitä pahaa on tuo miespoloinen sinulle tehnyt, koska aiot ilmiantaa hänet? Ja oletkos edes varma siitä, että hän todella on tuo puheina oleva ryöväri?"
"Olen, ihan varma. Äsken minua talliin seuratessansa sanoi hän: 'Sinä näytät tuntevan minut. Mutta jos ilmaiset minut herrallesi, niin halkaisen pääkallosi!…' Jääkää te hänen luoksensa, herra, jääkää. Teidän ei tarvitse peljätä mitään. Niin kauvan kuin hän tietää teidän olevan täällä, ei hän epäile mitään."
Näin puhellen olimme loitonneet siksi kauvas tuvalta, ett'ei hevosen kenkien kopse enää voinut kuulua sinne. Silmänräpäyksessä irroitti Antonio rievut ratsunsa jaloista ja valmistausi hyppäämään sen selkään. Turhaan koetin pidättää häntä pyynnöillä ja uhkauksilla.
"Minä olen köyhä raukka", intti hän; "200 tukaattia on paljo rahaa, ja sitä paitse on tässä kysymys seudun vapauttamisesta moisen syöpäläisen kynsistä. Mutta olkaa varuillanne: jos Navarro havahtuu, niin hän tempaa pyssynsä ja tähtää teitä! Olen jo tullut liian kauvas kääntyäkseni enää takaisin. Toimikaa te kuin parhaiten voitte."
Veitikka oli jo satulassa, kannusti ratsuansa ja hävisi pian hämärän helmaan.